Onko pakko jaksaa: Väittelin tohtoriksi

Lilyn kamppis paneutuu nuorten naisten uupumiseen töissä, ja mietin ensin voinko osallistua tähän haasteeseen, koska en ole palanut loppuun. (Toisaalta tämä on varmaan myös määrittelykysymys: jos on itkenyt työasioiden takia ja pelännyt ettei selviä tehtävistään, ei ehkä enää olla siellä mukavuusalueella -vaikka ahdistus ei olisikaan vienyt toimintakykyä.) Kurjia jaksoja on toki ollut osin siksi, että tavoitteet ovat olleet korkealla. Lyhyt vastaus kysymykseen, onko pakko jaksaa menisi ehkä jotenkin näin: ei tietenkään, jos kokonaiskuormitus on kohtuuton, tavoitteen ja vaatimukset asettaa joku muu kuin ihminen itse, tai toteutustapa tai tavoite ovat sopimattomia kyseiselle ihmiselle. On tietenkin paljon sellaisia tilanteita, joissa kannattaa etsiä tilanteeseen helpotusta jollain radikaalilla tavalla tai jopa luovuttaa. Sitten toisaalta on sellaisiakin tilanteita, joissa itse haluaa kovasti jotain, mutta tavoitetasoa ei voi omalla päätöksellä madaltaa. Silloin on pakko jaksaa siihen asti, että projekti on saatu loppuun. Usein tällaisissakin tilanteissa on jotain keinoja suoriutua hommasta fiksummin. Omia työtapoja kannattaa jatkuvasti tarkastella kriittisesti.

Olen tutkija. Akateemisessa kirjoittamisessa täytyy välillä tiivistää kokonaisia tutkimussuuntauksia yhteen lauseeseen, ja melkein joka lauseen perässä on lähdeviitteitä. Tällaista tekstiä on todella työlästä tuottaa. Itse koen työni vaikeimpana puolena kuitenkin sen, miten tiiviisti koko yleisfiilis on sidoksissa siihen, onko tekstiä syntynyt vai ei. Niinä päivinä tai viikkoina, jolloin tekstin tuottaminen sakkaa pahasti, on todella turhautunut olo ja alkaa pahimmillaan kyseenalaistaa sen, onko edes riittävän hyvä toimimaan ammatissaan. (Parhaimmillaan tekstin tuottaminen ja ajatteleminen ovatkin minulle parasta mitä maailmassa on. Niitä hetkiä, jolloin projekti etenee ja hyviä ideoita syntyy, ei voita mikään.)

Kaikkein tuskaisinta oma menoni oli väitöskirjaprosessin toisena vuonna. Aloitin väitöskirjan kirjoittamisen Oxfordin yliopistossa syksyllä 2009, ja muutin collegen omistamaan 1800-luvun rakennuksessa sijaitsevaan asuntolaan lukukausien ajaksi. Tein ensimmäisenä vuonna sellaisen virheen, että kuvittelin voivani tehdä Englannissa muutakin kuin väitöskirjaa. Hain pääsykokeiden kautta soittamaan viulua yliopiston orkesteriin, jossa soitettiin samantyyppisiä ohjelmistoja kuin ammattibändeissä. Lisäksi aloitin soutuharrastuksen täysin noviisina. Päiväni alkoivat ennen puoli kuutta aamulla Thames-joella soutuharjoituksissa ja loppuivat iltakymmeneltä, kun olin selvinnyt kotiin orkesteriharjoituksista. Tässä välissä kävin luennoilla, suoritin kursseja ja kirjoitin väitöskirjaa. Olin hakenut tohtoriohjelmaan suhteellisen pitkälle mietityllä tutkimussuunnitelmalla, mutta aikaa oli vähän ja luettavaa kirjallisuutta loputtomasti. Kaiken keskeltä olisi vielä pitänyt keksiä riittävän omaperäinen näkökulma aiheeseen, ja osoittaa että pystyy toteuttamaan tutkimuksen määräajassa.

Soittelun ja soutelun ohessa kirjoittaminen ei edennyt riittävän laadukkaasti, ja ensimmäisen vuoden lopussa pidetyssä loppukuulustelussa, jossa raati arvioi tekstejäni, sain tuomion parantaa teoreettista viitekehystä ennen kenttätöiden aloittamista. Sain siis hylsyn väliarvioinnista, minkä seurauksena jouduin myös etsimään kiireesti seuraavaksi syksyksi asunnon kaupungista koska collegen asuntolassa sai asua vain vuoden ja olin luullut lähteväni Aasiaan kenttätöihin syksyllä 2010.

Toisen opiskeluvuoden alussa syksyllä 2010 en sitten tehnyt mitään muuta kuin tutkimusta. Ei orkesteria, ei soututreenejä, ei kavereiden näkemistä, ei konsertteja, elokuvia, telkkaria tai oikein mitään muutakaan. Sallin itselleni lenkkeilyn ja salilla käymisen. Hengasin laitoksella iltaisin siihen asti, kunnes turvapalvelu hääti viimeiset mohikaanit ulos rakennuksesta. Taustalla jyskytti rahoituskauden loppuminen ja pelko siitä, että reputtaisin arvioinnin uudelleen. Tämä olisi käytännössä tarkoittanut sitä, että tutkinto jäisi kesken ja olisin joutunut tulemaan häntä koipien välissä Suomeen ja selittämään kaikille, että olin niin huono, että minut potkittiin ulos yliopistosta. Onneksi en ole helposti lannistuvaa sorttia, ja uskoin siihen, että pärjään. Aikapaineessa kirjoittaminen oli silti välillä todella tuskaista, enkä olisi selvinnyt työtaakasta ilman juoksuharrastusta, jossa sain purettua stressiä. Toivonpilkahduksia tuli onneksi, kun pääsin väliarvioinnista toisella yrityksellä läpi ja sain ensimmäisen artikkelini julkaistua hyvässä journaalissa, mistä ohjaajanikin oli iloinen.

Vaikka en palanutkaan loppuun prosessissa, vaan valmistuin tohtoriksi 2014, täytyy silti huomioida, ettei projekti tietenkään tapahtunut ilman uhrauksia. Olin esimerkiksi ajoittain aivan sietämätön kumppani Suomessa asuneelle aviomiehelleni, koska olin kerta kaikkiaan niin kuormittunut, että napsahdin kotona pienemmistäkin vastoinkäymisistä. Epävarmuus projektin valmistumisesta ja rahoituksen riittämisestä loivat varjonsa arkeeni.

En tiedä olisiko väikkäriprojektia voinut minun lähtötilanteessani voinut kyseisessä yliopistossa hoitaa mitenkään muuten. Jos on 27-vuotiaana yhdessä maailman parhaista yliopistoista suorittamassa tohtorin tutkintoa, ja joutuu väittelemään tutkimuksestaan alan johtavien professorien kanssa, jotka lukevat itselleni vieraalla kielellä tuottamani tekstit ja etsivät niistä kaikki mahdolliset ajatusvirheet, olisi täysin epärealistista kuvitella, että prosessista voisi selvitä ilman jonkinasteista stressiä ja ajoittaisia heikkoja hetkiä. En tietenkään kuvitellut, että tohtoroituminen Oxfordista olisi helppoa.

Epätoivon hetkistä huolimatta opin jotain todella tärkeää, nimittäin työntämään egoni sivuun ja keskittymään tehtävän suorittamiseen. Selvitäkseni projektista rahoituksen ja tutkintoon myönnettyjen lukukausien asettamissa aikaraameissa, minun oli pakko opetella pyytämään reippaasti apua asioissa, joista en olisi omin voimin selvinnyt. Osa väitöskirjani lähdemateriaaleista on kiinaksi, ja tiettyä osaa aineistosta analysoidaan rakenneyhtälömallinnuksella, ja olen varsin kaukana tilastotiedegurusta. Niinpä hommasin itselleni Suomesta epävirallisen kakkosohjaajan, joka auttoi tilastotieteen menetelmien kanssa, ja pyysin käännösapua kiinan kieleen liittyvissä asioissa. Nämä toimenpiteet tein silläkin uhalla, että jouduin kysymään todella paljon tyhmiä kysymyksiä ja vaikuttamaan (oman kokemukseni mukaan) idiootilta muiden silmissä. Tämä oli epärealistisiin suunnitelmiin taipuvaiselle ”ja minähän en muuten mitään apua pyydä”-henkiselle luonteelleni todella tarpeellinen oppi, ja täysin ehdoton edellytys sille, että valmistuin aikaraameissa ja voin nyt tehdä ammatikseni tutkimusta.

Jos olisin itse yrittänyt selviytyä muita konsultoimatta kaikista väitöskirjaani liittyvistä osa-alueista tai nojannut pelkästään nimetyn ohjaajan apuun, tekisin projektia varmaan vieläkin. (Ohjaajani teki työnsä todella hyvin, mutta hän on historioitsija, ei tilastotieteilijä.) Lisäksi on turha kuvitella, että tällaisen työn ohessa jaksaisi kovinkaan paljoa muuta, ja se pitää hyväksyä tai ajaa itsensä helposti loppuun. Omassa tapauksessani olisi varmaan kannattanut tyytyä yhteen harrastukseen ensimmäisenä opiskeluvuonna ja siirtää häiden pitämistä myöhemmäksi, koska sinänsä mukavista asioista meinasi tulla liikaa stressiä väikkärin ohessa. Henkisesti väikkäriprojektissa auttoi myös se, että tiesin kyseessä olevan vaihe, jonka kaikki akateemiselle uralle päätyvät joutuvat käymään läpi tavalla tai toisella. Vaikka kirjoitustyöläiselle tulee työn luonteen vuoksi välillä kiireisempiä kausia, jolloin töitä pitää painaa, se ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin väitöskirjaprosessi, jossa vaakalaudalla oli oikeastaan mahdollisuus toimia unelma-ammatissa. Kannattiko jaksaa -tietysti. Lähtisinkö projektiin uudestaan? Kyllä, jos en tietäisi projektin alussa, mitä kaikkia vastoinkäymisiä on tulossa. Lähtökohtaisesti en suosittele kokeilemaan tätä kotona, ellei ole asiastaan täysin varma.