Toivosta, Gretasta ja vastuuttomista aikuisista

Ilmastokeskustelussa on kaksi isoa ongelmaa: aikuisten lasten tarve katteettomalle optimismille ja lupauksille siitä, että kaikki voi jatkua niin kuin ennenkin ja riittämätön kriisitietoisuuden taso, joka liittyy osin ensimmäiseen.

Kyllä: Ilmastonmuutoksen ratkaisemisen ongelmat liittyvät pitkälti rakenteisiin. Politiikka on aina kompromissi eikä edistyksellisiä voimia ole toistaiseksi ollut riittävästi liikkeellä. Osa ongelmaa on se, että saastuttava teollisuus istuu massiivisen rahakasan päällä ja pystyy varallisuuden avulla vaikuttamaan merkittävästi esimerkiksi omia ajatuksiaan ajavien poliitikkojen vaalikassaan. Erinomainen analyysi kapitalismin ja ilmastokysymysten suhteesta löytyy esim. täältä.

Suomen osalta olisi varmasti tehokkainta ilmastonmuutoksen jarruttamisen kannalta, jos eduskunnassa istuisi sellaista porukkaa, joka lähtisi reippaasti uudistamaan ilmastopolitiikkaa. Tehokkain tapa suitsia vaikkapa suomalaisten 10000 kilotonnin vuosittaisia hiilidioksipäästöjä lähemmäs kestävämpää 2000-3000 kilotonnin tasoa olisi ohjata kuluttamista tavalla, joka tukee rahallisesti kestävämpiä ratkaisuja ja nostaa saastuttavien kulutusmuotojen hintaa. Kannattaa äänestää ja kohdistaa poliitikkoihin painetta. Mutta minusta ei ole realistista laittaa kaikkia paukkuja pelkkiin vaaleihin, ja odottaa poliitikoilta mahdottomia. Ihan vaikkapa siksi, etteivät Suomen toimet yksin ratkaise koko kysymystä, vaikka meidän tulee silti tietenkin tehdä mahdollisimman paljon.

Kuten toteisin syksyllä kirjoittamassani postauksessa, kuluttamisesta muodostuu noin 70 prosenttia kasvihuonepäästöistä, joten kulutusvalinnoilla on tietenkin väliä. Kuitenkin lokakuun postausten jälkeen silmiini on osunut puheenvuoroja, jossa edelleen kannustetaan siirtämään keskustelun fokus pois yksilön valinnoista kohti systeemisiä ongelmia. En täysin ymmärrä tätä. Miksi pitäisi valita ”joko tai” kun voi valita ”sekä että”? Ongelma on sen verran vakava, että toimia tarvitaan eri tasoilla. Poliittinen taso on toki tärkein, mutta se ei poista kansalaisen vastuuta omista toimistaan. Sanna Hyyhö ja Soile Laukkanen kirjoittivat Hesarissa ettei ”yksilötason kulutusvalintoihin keskittyvä viestintä rohkaise ihmisiä puhumaan julkisesti ilmastotoimien tärkeydestä” koska syyttävä sormi kohdistuu helposti ihmiseen itseensä, jollei hän ole onnistunut toisten mielestä riittävän hyvin toteuttamaan omassa elämässään ekologista elämäntapaa. Tämä on toki valitettava keskustelukulttuurin piirre, jota tulisi muokata.

Silti ihmisten pitäisi pystyä keskustelemaan vaikeistakin asioista, koska ristiriitojen ja omaankin toimintaan kohdistuvan kritiikin sietäminen on aikuisuutta. Monen arkeen kuuluu paljonkin asioita, joista joku ulkopuolinen voi ajoittain esittää moitteita tai eriäviä näkemyksiä, ja silti näiden ristiriitojen kanssa täytyy elää. Onko joku välttynyt täydellisesti kaikelta kritiikiltä kaikilla työpaikoillaan koko uransa ajan? Aika harva varmaan. Pomon kanssa täytyy pystyä keskustelemaan omasta työsuorituksestaan, vaikka siinä olisikin pomon mielestä parannettavaa. Kuka on onnistunut kasvattamaan lapsen siten, että on aina ja kaikkialla voinut olla täysin tyytyväinen itseensä vanhempana? Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, mutta silti vanhemmuudesta ja kasvattamisesta pystytään puhumaan myös yksilönäkökulmasta, koska aihe koetaan tärkeäksi. Miksi ilmastonmuutosta pahentava kulutuskäyttäytyminen olisi asiana jotenkin omalla hyllyllään, joka ei muka resonoi yhtään muiden eriäviä mielipiteitä herättävien asioiden kanssa? Musta ei ole reilua tehdä poliitikoistakaan ”toista” joiden syyksi kaikki laitetaan (mitä Hyyhö ja Laukkanen ehdottivat tekstissään), koska demokraattisessa Suomessa ihmiset ovat itse valinneet kyseiset poliitikot hommaansa.

Vastuun kantaminen kuuluu aikuisuuteen. Aikuinen uskaltaa tarkastella omaa toimintaansa ulkopuolisen näkökulmasta, ja ottaa vastuun tekemisistään. Myös silloin, kun kaikki ei mene koko ajan putkeen.

Itselleni huomion suuntaaminen pois kuluttamisesta, koska se on yksilölle vaikea rasti, tuntuu suoraan sanoen epärehelliseltä. Aina ei vaan ole mahdollista mennä posin kautta, ja leipoa epämiellyttävästä totuudesta vähemmän epämiellyttävää tavalla, joka ei samalla vesittäisi asiasisältöä totuudenvastaiseksi. Kun on lukenut tosi paljon musertavia tieteellisiä vertaisarvioituja artikkeleja maailman parhailta asiantuntijoilta ilmastonmuutoksen tilanteesta, tilanne ei anna juurikaan eväitä olla optimisti. Allekirjoitan Mikael Fagerströmin määritelmän optimismille jonain sellaisena, jolle on oltava objektiivisesti ottaen perusteita. Toivoa voi silti olla, koska toivo ei vaadi faktoja pöytään.

Moni kaipaa toivoa herättäviä näkökulmia, ja kokee lamaantuvansa, jos tilanne vaikuttaa toivottomalta. Poliitikoilta kaivataan posista, ikävän tilanteen esittelemistä jopa perusteettomasti positiivisessa valossa, koska kurjaa viestiä ei ole kiva ottaa vastaan. Aikuiset eivät kestä totuutta, ja jos joku esittää asiat sellaisena kuin ne ovat sellaisella kriisitietoisuuden tasolla, jolla meidän kaikkien pitäisi olla, se pannaan helposti nuoruuden ehdottomuuden piikkiin. Saska Saarikoski ruoti hiljattain Hesarissa Greta Thunberg –ilmiötä tavalla, jonka ainakin minä luin niin, että hän suuntasi ikävästi huomiota pois varsinaisesta ongelmasta eli ihmisten kyvyttömyydestä toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi –kuvaamaan kuinka sen ja tämän näköinen autismin kirjon piirteitä omaava 16-vuotias on kenties kykenemätön kantamaan eko-Jeesuksen viittaa, jota kognitiivisesta dissonanssista kärsivät aikuiset hänen päälleen sovittelevat. (Mistä lähtien ihmisen ulkonäkö on ollut sanomalehtitekstissä ok peruste sille, kuinka pätevästi hän voi ottaa johonkin asiaan kantaa?). Että sori vaan Saska, tässä kysymyksessä meidän pitäisi olla enemmän kuin Greta, joka on valitettavasti nuoresta iästä johtuen vastuullisempi kuin moni aikuinen.

Ei tarvitse olla autistinen tai 16-vuotias ymmärtääkseen, että ilmastonmuutoksessa on kyse vakavasta asiasta, joka vaatii jokaiselta toimia. Sen sijaan pitäisi olla ihminen, joka uskaltaa kohdata itsessään myös epämiellyttäviä puolia ja pyrkiä pohdintojen seurauksena muuttamaan toimintaansa parempaan suuntaan. Valitettavasti näyttää siltä, että harva suomalainen kykenee tähän käytännössä. Esimerkiksi vaateteollisuuden saastuttamisesta puhuttiin viime syksynä paljon, mutta uusimmat tilastot kertovat, että vaatteita on hankittu määrällisesti enemmän, mutta vähemmällä rahasummalla. Eli enemmän huonompaa… Ainakaan tilastojen valossa mikään ei ole muuttunut.

Tiedostan, että ilmastokysymyksessä kannattaisi olla pragmaattinen. Jos osa ihmisistä ei kestä totuutta, mutta heidän toimintakykyään asiassa parantavat esimerkiksi toivoa ruokkivat uutiset ja asioiden esittäminen ehkä jopa hiukan valheellisesti positiivisessa valossa, mikäs siinä. Valehdellaan sitten vähän, jos sille on hyvä syy. Ongelma tässä kuitenkin on, että jos tosiasioita ei tunnusteta,  saastuttavan teollisuuden edustajat saavat posishötöstä vettä myllyynsä tukemaan perusteettomia väitteitään, joiden mukaan täytyy varoa, ettei ilmastohössötys mene liian pitkälle koska talouskasvu jaadi jaadi jaa jne. (Tyypit: jos toimiin ei ryhdytä, meillä ei ihan kohta ole enää mitään taloutta, joka voisi supistua tai kasvaa.) Tässä ristiriitojen keskellä on hyvin vaikea tietää, mikä olisi kokonaistilanteen tasolla paras strategia: yrittää hiukan valheellisesti motivoida taviksia toivorikkailla viesteillä, vai yrittää hiljentää pamppujen saastuttamista lisäävät toimet faktoilla silläkin uhalla, että tällaisessa keskustelussa kovat faktat saattavat ahdistavuudessaan lamauttaa helposti masentuvien kuluttajien toimintakyvyn. En tiedä. Suo siellä vetelä täällä. Jos keskustelun, kriisitietoisuuden ja toiminnan taso on tämä, meillä ei taida kovin paljoa toivoa olla. Tekee vähän mieli mennä kompostikasaan makaamaan, ja ripotella multaa päälle.