Ylistyslaulu sisäiselle sankarille
Triathlonistin tilityksiä osa 1, jossa muistellaan pediatrin paperipainoa, astmaatikko saa urheiluvamman ja joutuu sairaalaan, ja juoksee sitten yksitoista maratonia kunnes kyllästyy
Asunnonvaihtosaagan osassa viisi on luvassa niin kurjia käänteitä, että pessimistikin varmasti pettyy. Siksi kurjia käänteitä sisältäneen neljännen osan jälkeen on syytä hiukan hengitellä paperipussiin ja hakea positiivisia fiboja jostain aivan muualta eli urheilun ihmeellisestä maailmasta. (Lue seuraava lause Jari Sarasvuon tai jonkun muun julkkiskonsultin äänellä.) Kun luomme uskoa itseemme kertomalla itsestämme sankaritarinoita, emme lannistu mittavienkaan esteiden edessä –sillä niitä todellakin on vielä luvassa (ainakin kiinteistökuningattarelle).
Nyt siis ylistyslaulu sisäiselle sankarille, joka voittaa kaikki esteet. Todistukseni olkoon erityisen väkevä, koska se on tosi.
Olipa kerran peräpohjolan perukoilla pieni tyttö, jolla todettiin niin vakava astma, että hän joutui viettämään aikaa sairaalassa. Jos tyllerö yritti juosta, henki hirtti usein kiinni –varsinkin jos oli pakkasta tai koivun siitepölyaika. Hän kuitenkin tykkäsi juoksemisesta ja juoksi aina kun puihin kiipeilemiseltä ehti. Lapsena tyttö söi jatkuvasti astmalääkkeitä, ja tapasi säännöllisesti lääkäriä, jonka työpöydällä oli virtahevon muotoinen kivinen paperipaino. Kerran tyttö sai pitää paperipainoa kädessä, ja siitä tuli hänen elämässään käänteentekevä hetki. ”Kun kasvan isoksi, minusta tulee yhtä suuri ja vahva kuin virtahevosta, jota tämä paperipaino esittää.” tyttö ajatteli. ”Ja sitten juoksen maratonin.”
Tyttö kasvoi ja kehittyi, ja hänestä tuli vahvempi kuin virtahevosta. Lapsuusiän astmasta on mahdollista parantua, ja lukioaikoina tyttö alkoi lenkkeillä. Ollessaan yliopistossa tyttö ilmoittautui Helsinki City Marathonille, harjoitteli ja seisoi into ja jalkalihakset piukeina lähtöalueella. Maratonilla oli paljon osallistujia ja järjestäjät kuuluttivat, että kaikkien tulisi siirtyä eteenpäin lähtökarsinassa. Tyttö teki työtä käskettyä, vaikka hänen olisi ensikertalaisena kannattanut pysyä siellä missä oli. Kun tyttö lähti juoksemaan, hänen takaansa tuli joku kovempi juoksija, joka tönäisi häntä ohittaessaan, niin että tyttö kaatui asfalttiin vain muutama metri lähtöviivan jälkeen. Tyttö nilkutti reitin reunalle, josta hänet vietiin lääkintätelttaan. Vasen jalka ei kantanut, mutta mihinkään ei sattunut, joten tyttö arveli voivansa mennä kotiin lepäämään. Onneksi hänet kuitenkin vietiin sairaalaan, koska siellä kävi ilmi, että vasen sääriluu oli murtunut ja oli ihan muutamasta millistä kiinni, ettei polvellekin olisi käynyt kalpaten. Lääkärit pohtivat pitäisikö jalka leikata, mutta päätyivät siihen, että sen oli parempi antaa parantua itsestään. Sen kesän tyttö käveli kainalosauvojen avulla, ja kiroili sitä, että asui kuudennessa kerroksessa talossa, jossa ei ollut hissiä. ”Vielä minäkin juoksen!” hän manasi. Kaatuminen ja sairaalaan joutuminen olivat siinä mielessä noloa, että ennen maratonia oli sovittu, että tytön juoksu-urakasta kirjoitettaisiin juttu Allergia -ja Astmaliiton lehteen inspiraatioksi muille astmaatikoille. Kun leikki sitten loppui lyhyeen vähän starttiviivan jälkeen, sekin sankaritarina jäi kirjoittamatta.
Seuraavana kesänä tyttö osallistui uudestaan maratonille, ja piti tällä kertaa huolen, ettei mennyt liian eteen lähtökarsinassa. Hän juoksi iloisena maaliin, ja osallistui samaan tapahtumaan myös seuraavana vuonna. Ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Hän juoksi maratoneja yli kymmenen vuotta, mutta sitten häntä alkoi hiukan kyllästyttää. Hän ajatteli, että nyt pitäisi juosta maraton joko selvästi kovempaa kuin aiemmin, tai siirtyä triathlonin pariin. Hän päätyi jälkimmäiseen ratkaisuun ja alkoi opetella vapaauintitekniikkaa.
Sen pituinen se maratonura.
Lähdössä maratonille onnettomuutta seuraavana vuonna 2005.