Ajattelin tänään avata hieman näitä edellisessä postauksessa mainitsemiani sairauksia. CRPS on kulkenut matkassani 2017 vuodesta asti, linkissä kerrotaan enemmän tästä paikallisesta, monimuotoisesta kipuoireyhtymästä. https://www.ebm-guidelines.com/dtk/tyt/avaa?p_artikkeli=fac00022

2017 vuoden pääsiäisenä liukastuin mökillä ja kaaduin vasemman ranteeni päälle. Ranne murtui, murtuma oli hyväasentoinen ja se kipsattiin kuukaudeksi, mutta kivut kuitenkin olivat jatkuvat. Kirurgi tutki käteni tarkemmin sen jälkeen kun kipsi oli poistettu ja totesi, että ranteen uudisluu rispaannuttaa peukalon jännettä. Ranne leikattin 2017 kesäkuussa ja sen jälkeen kivut olivat entistäkin isommat. CRPS kehittyi leikkauksen jälkeen. Käsi oli niin kipeä, että siihen jouduttiin laittamaan vuorokauden kestävä puudutus.

Leikkauksen jälkeen söin kipulääkkeitä ja kävin fysio- sekä toimintaterapiassa ja kivut jatkuivat. 2017 lokakuussa kipulääkäri teki sitten CRPS diagnoosin. CRPS on vaikeuttanut arkeani monintavoin. Ranne murtuman aikaan lapsemme oli 6kk, joten lapsen hoito oli aika haastavaa ja on edelleen (nyt lapsi on 3 vuotias). Mies on joutunut ottamaan paljon vastuuta kotitöistä. Sain 2018 vakituisen työpaikan lastensuojeluyksikön ohjaajana, mutta työhön kuului myös keittiövuorot, jotka olivat aika raskaita käsille. Se aiheutti CRPS:n pahenemisen ja sain kotona pahan kipukohtauksen, jonka aikana kouristelin ja menin tajuttomaksi. Sen jälkeen ymmärsin, että minun täytyy irtisanoutua ja mennä käsikuntoutukseen, johon olin saanut aikaisemmin lähetteen.

Kävin kuntoutuksen 2018 loppuvuodesta ja olin kuukauden sairaslomalla. Harmitti, että jouduin luopumaan mukavasta työpaikasta sairauden vuoksi, mutta sain onneksi 2018 toisen vakituisen työpaikan järjestöpuolelta yhdistyksen toiminnanjohtajana. Sitä työtä olen pystynyt tekemään. Tällä hetkellä hoidan CRPS:sää toimintaterapialla ja kipulääkkeillä. Tänä vuonna aloitan uuden psykofyysisen fysioterapian.

Psyykkisen puolen oireilu alkoi lapsen syntymän jälkeen, jolloin lapsuudessa tapahtunut henkinen ja fyysinen väkivalta alkoivat nostaa päätänsä muistoissa. Kun lapsemme oli 4kk, mies kannusti ottamaan ahdistuksen puheeksi neuvolassa. Niin tein ja pääsin puhumaan oman terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kävin hänen juttusillaan vuoden ajan kerran viikossa ja sain puhuttua kaikki mieltä painaneet muistot. Se helpotti oloa. Hän sanoi, että lapsuudessa on tapahtunut niin paljon inhottavia asiota, että hän suosittelisi minulle psykoterapiaa.

Aluksi kieltäydyin terapiasta, koska säikähdin koko psykoterapia sanaa. Ajattelin, että olen tullut hulluksi ja häpesin koko asiaa. Ajattelin, että en kerro asiasta kenellekään. Kerron kuitenkin hyvälle ystvälle, joka kannusti lähtemään terapiaan ja oli ymmärtäväinen, sen jälkeen kerroin muillekin ystäville ja jokainen otti asian hyvin. Ymmärsin, että siinä ei ole mitään hävettävää. Nykyään voin kertoa asiasta kenelle tahansa ilman häpeää, se on minulle niin arkipäiväinen asia. Ilmoitin olevani halukas terapiaan ja sain kelalta lausunnon vuodeksi kuntoutusterapiaan.

Terapeutin löytäminen oli vaikeaa, mutta lopulta löysin trauma asioihin erikoistuneen kognitiivisen psykoterapeutin, joka on aivan ihana vanhempi nainen, jolla on myös elämänkokemusta. Kävin vuoden 2018 terapiassa, silloin huhtikuussa 2018 menetimme äkillisesti äidimme vain 47- vuoden iässä. Ehdimme tietää kahden viikon ajan, että hänellä on syöpä. Asia oli todella iso shokki. Samalla 14- ja 15- vuotiaat sisarukseni jäivät orvoiksi. Heidän isänsä (minun isäpuoleni) kuoli 2015 tuhopoltossa. Vuosi 2018 meni todella sumussa ja jouduin turvautumaan hetkeksi terapian lisäksi nukahtamislääkkeisiin ja masennuslääkkeisiin. 2018 terapia meni siis suurilta osin äidin kuolemasta johtuneen äkillisen kriisin käsittelyyn. Vointini oli todella huono.

2019 vuoden alusta terapia muuttui kuntoutusterapiasta vaativaan lääkinnälliseen terapiaan, jota kela voi myöntää pidemmäksi aikaa kuin kuntoututerapiaa eikä siitä tarvitse maksaa oma vastuuta. 2019 vuonna terapiassa olemme käyttäneet myös EMDR- silmäliiketerapiaa traumatyöskentely muotona. Terapiasta on ollut korvaamaton apu. Vielä en ole saanut kelan päätöstä tämän vuoden psykoterapiasta, mutta toivottavasti se tulee pian ja on myönteinen. Psykoterapian ansiosta olen ylläpitänyt työkykyni ja olen pystynyt toimimaan arjessa sekä hoitamaan lapseni. Välillä vointi on ollut parempi ja välillä huonompi. Diagnoosiksi on tarkentunut post traumaattinen stressihäiriö ja siihen kuuluva masennus/ahdistus.

Arjessa post traumaattinen stressihäiriö näkyy kyvyttömyytenä pysähtyä ja rauhoittua, olen todella levoton. En siedä myöskään huutamista. Olen kova stressaamaan ja murehtimaan asioita ja kannan myös muiden asioita harteillani. Syytän itseäni siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni asiat hyvin, mutta monella läheiselläni ei. Minun on vaikeaa nähdä, että olisin hyvä jossain tai arvokas. Minun täytyy tehdä koko ajan jotain ahdistuksen olessa kovaa, yritän pakonomaisesti pitää kodin kunnossa. Kun päässä on täysi sekamelska, haluaisin että jokin osa- alue olisi järjestyksessä.

Mies on käynyt minun mukana muutaman kerran terapiassa, jotta ymmärtäisi oireiluani ja sitä mistä se johtuu. Hän on ollut todella ymmärtäväinen kaiken suhteen. Olen onnekas, että minulla on elämässä sellainen ihminen kuin hän. Elämässäni ei ole ollut koskaan turvallista miestä, mutta onneksi nyt on. Hän on myös paras mahdollinen isä lapsellemme. Täytyykin muistaa tänään kiittää häntä kaikesta. Se tulee sanottua liian harvoin. Muistakaa tekin kiittää ihania ihmisiä lähellänne!