5 oivallusta yksin asumiseen liittyen

Kotitöiden tekeminen on ihan okei. Siivoaminen, imuroiminen, tiskaaminen tai esimerkiksi pyykinpesu ei ole yhtään hullumpaa, kun niitä voi tehdä juuri silloin, kun itselle sopii. Syntyneistä sotkuistakaan ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Välillä kotitöihin tarttuminen on kuitenkin pienen työn takana ja usein niistä valittamiseen kuluu enemmän aikaa kuin niiden hoitamiseen.

Hiljaisuus todellakin on hiljaista. Aiemmin perheen kanssa asuessa jostain suunnasta kuului aina jonkinlaisia ääniä toisen perheenjäsenen puuhaillessa omia juttujaan. Nyt ainoat äänenlähteet ovat yläkerran asukkaat ja jääkaapin humina. Siispä Spotify on nykyään paras ystäväni ja naapurini saavat nauttia mahtavista laulutuokioistani useita kertoja päivässä.

Kauppalistat kannattavat. Käytän ruokaa laittaessani tiettyjä raaka-aineita ja siksi minulla useimmiten on mielessä selkeä lista siitä, mitä tarvitsen kaappeihin lisää. Nyt, kun ruokakaapeista ei vielä muuton jäljiltä löydy kaikkia ”perusjuttuja” (huomaa kyllä, kuinka aikaansaamaton osaan tiettyjen asioiden kanssa olla, sillä muutosta reilusti yli kaksi kuukautta), huomaan, kuinka kätevä perinteinen paperille kirjoitettu kauppalista onkaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kaupasta kotiovelle päästyäni muistanut, kuinka puolet tarvittavista jutuista jäi ostamatta. Esimerkkinä tavallinen ruokasuola, jonka sijasta käytin lähes kuukauden ajan karkeaa merisuolaa. Ei kaikkein nautinnollisinta jännittää, milloin hammas rasahtaa halki pienen suolakokkareen takia.

Viherkasvit eivät olekaan turhia. En ole aiemmin ymmärtänyt, miksi monet haalivat viherkasveja koteihinsa.Olen ajatellut, että on turhaa käyttää rahaa asioihin, jotka kummikin kuolevat pian.Kaipasin kuitenkin jotain väriä asuntooni ja päätinkin hankkia söpön pienen kasvin väriä tuomaan…ja mitä tapahtuikaan! Nyt minulla on jo mielessäni lyhyt lista koskien sitä, millaisia kasveja tahdon seuraavaksi hankkia. Muutaman kasvin olen ansiokkaasti onnistunut tappamaan lähes heti ostettuani ne, mutta enköhän minäkin vielä joskus onnistu pitämään kasveja elossa yli kaksi viikkoa.

Kuukausi on pitkä aika. Siinä vaiheessa, kun palkkapäivänä huomaa palkanlaskijan laskeneen palkan reilusti alakanttiin ja postilaatikosta tipahtelee eräpäivättyjä lappusia, tuntuu seuraava kuukausi hyvin kaukaiselta…niin kaukaiselta, että sinne saakka ei selviä. Kummasti kuitenkin olen selvinnyt ja uskon, että henki pihisee vielä ensi kuussakin.

 

Niin ja hei, toi kuvan lautanen on todiste mun tiskaustaidoista. Hups!

 

– Jenna –