Tois pual jokke

Joka kevät koen heräämisen; ikään kuin olisin kulkenut koko talven horroksessa ja ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä havahdun todellisuuteen. Niin kävi tänäkin vuonna. Hassua, kuinka yhtäkkiä tuntee olevansa täynnä energiaa ja intoa, kun hetki sitten olisi helposti voinut nukkua kellon ympäri.

Tämä kevät on kuitenkin hieman erilainen aikaisempiin verrattuna, sillä tuttu Helsinki vaihtui maaliskuussa uuteen kotikaupunkiin. Viimeinen kuukausi onkin kulunut aivan hujauksessa uuteen kaupunkiin tutustuessa. Suurimmaksi osaksi olen pyörinyt ihan vain keskustassa sekä sen lähettyvillä ja voisinkin sanoa, että lähiympäristö alkaa olla jo aika hyvin hallussa. Enää mapsia ei tarvitse avata päivittäin eikä edes joka toinen päivä. Edistystä!

Erityisesti pidän Turusta siksi, että kävellen tai pyörällä pääsee kaikkialle, minne tarvitseekin – kaikki on lähellä. Auringonpaisteella sekä uutuudenviehätyksellä on varmasti osansa innokkuuteeni kävellä paikasta toiseen, ja syksyllä askel painaa jo enemmän. Vähintäänkin pitkät rappuset ja jyrkkä mäki, jotka aina kotiin tullessa täytyy kavuta ylös, alkavat jossain vaiheessa ärsyttää. Vielä ne sentään jaksavat naurattaa surkuhupaisuudellaan, kun raahaan painavia ruokakasseja kaupasta.

Vaikka nykyinen asunto tuntuu jo ihan kodilta, hetkittäin ajattelen olevani vain pidemmällä lomamatkalla ja palaavani pian takaisin pääkaupunkiseudulle. Varsinaista ikävää Helsinkiin ei kuitenkaan ole, sillä asiat ovat täällä paremmin kuin hyvin: On työ, ystäviä ja koti – syksyllä toivottavasti myös opiskelupaikka.

Lupaan kuitenkin sen, etten muutu niin turkulaiseksi, että puheestani ei saa enää selvää. 

– Jenna –