Ajat muuttuvat
Enpä olisi kuvitellut, että voisin olla se…
…joka jättää vaatekaapin ovet auki kotoa lähtiessään. Vielä muutama kuukausi taaksepäin kirosin, jos vaatteiden penkomisen jälkeen kaapin ovet jätettiin niin, että kaappien sisältö jäi näkyviin tai pahimmassa tapauksessa tunki ulos kaapista. Kaappien sisällä vallitseva sekasorto ei sinänsä ole häirinnyt minua, mutta avonaiset ovet sen sijaan ovat iso EI. Nyt maailmankirjat ovat sekaisin, sillä illalla kotiin palatessani huomaan usein itse olleeni se, joka on lähtiessään jättänyt kaappien ovet täysin auki ja vaatteet ympäriinsä.
…jota ei kiinnosta, paljonko puhelimessa on akkua. Joskus olin uskomattoman tarkka siitä, että puhelimeni akku näytti sataa prosenttia, kun lähdin ulos roskakatosta pidemmälle. En tiedä miksi koin täyden akkupalkin niin tärkeäksi, sillä hyvin harvoin onnistuin kotoa poissa ollessani kuluttamaan akkua edes puolilleen. Ja kaikkialle minne meninkin, mukanani kulki virtapankki. Kuluneen kesän aikana olen kuitenkin useamman kerran lähtenyt päiväksi pois kotoa vajaan akun kanssa, enkä ole stressannut asiaa. Niin ja matkalaturini tämänhetkinen olinpaikka on täysi mysteeri.
…joka nukahtaa viimeistään silloin, kun kello lähenee kahtatoista. En tiedä, onko syynä toistuvat levottomasti nukutut yöt, satunnaiset aivan liian aikaiset herätykset vai erittäin mukava sänky, joka kutsuu syleilyynsä. Oli syynä mikä tahansa, nykyään on turha toivoa, että pysyisin hereillä yli puolenyön. Huvittavaa, sillä olen pitänyt itseäni iltavirkkuna, vaikka aikaiset aamutkaan eivät ole olleet haasteellisia. Iltaisin olen ollut energisimmilläni ja saanut hoidettua pieniä tärkeitä asioita, kuten maksettua laskuja ja tehtyä seuraavan päivän työeväät. Aikaisemmin ilta hujahtikin hurjaa vauhtia ja saatoin havahtua siihen, että kello näytti kahta, enkä ollut edes ajatuksen tasolla menossa nukkumaan. Nykyään näin ei pääse käymään edes vahingossa: Nukahdan vaikka viileälle parketille, jos kello on yli yhdeksän.
…joka tarvitsee päivässä vähintään kaksi kuppia kahvia ja maistaa, onko kahvi ”hyvää” vai ”pahaa”. Väitin pitkään kaikkien kahvien maistuvan samalta ja nauroin huvittuneena kahvihifistelylle, jota papujen itse jauhaminen ja kahvin keittäminen mutteripannussa mielestäni oli. No, ihan ymmärrettävää, sillä join vain työpaikan kahviautomaatista saatavaa myrkkyä, jos väsymys iski liian kovaksi. Suhtautumiseni kahviin muuttui saadessani lahjaksi pressopannun, vaikka alkuun epäilinkin kyseisen kapistuksen tarpeellisuutta. Kuin huomaamatta jäin koukkuun kahvin litkimiseen. Nyt kahviaddiktioni on edennyt siihen pisteeseen, että yksi kuppi kahvia päivässä ei riitä mihinkään. Haaveilen myös omasta kahvimyllystä, sillä maistuuhan se vastajauhettu kahvi huomattavasti paremmalta kuin valmiiksi jauhettu!
– Jenna