Punaista

26.8.2018 Jenna

Suhteeni ruoanlaittoon

Ruoanlaitto jakaa ihmiset kahteen ryhmään: Toiset rakastavat sitä, kun taas toiset välttelevät keittiössä touhuamista viimeiseen asti. Itse olen aina pitänyt ruoanlaitosta. Muistan, kuinka autoin jo hyvin nuorena isääni, kun oli aika valmistaa iltaruoka. Tarjouduin usein pilkkomaan ja kuorimaan raaka-aineita, vaivasin sämpylätaikinaa innoissani ja ihmettelin vieressä, kun jauhelihakastike porisi kattilan kannen alla. Sain aina osallistua ruoanvalmistukseen, vaikka luulen olleeni enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Ruoanlaittoinnostukseni onkin varmasti peräisin lapsuudestani. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat omalla esimerkillään ja antamalla meidän lasten osallistua ruoan valmistukseen, opettaneet positiivisen suhtautumisen kokkaukseen. Opin jo nuorena, ettei kotiruoan tekeminen ole hankalaa tai työlästä.

Sama asenne minulla on edelleen nyt, kun olen itse vastuussa kaikista päivän aterioistani. Ne kerrat, kun olen omilla asuessani turvautunut valmisruokaan, on laskettavissa yhden käden sormilla. Toki välillä menen sieltä missä aita on matalin ja syön lounaaksi puuroa, kananmunaa tai muuta yhtä nopeaa ja yksinkertaista, mutta 95 prosenttia ajasta jaksan valmistaa ihan kunnon ruokaa. Ja usein jopa nautin siitä.

Kokkausintoni kokee tietenkin välillä alamäkiä, jos kiire repii paikasta toiseen tai keittiössä pyöriminen ei muuten vain jaksa innostaa. Tällöin ratkaisuna on valmistaa jättimäinen annos ruokaa, jota riittää useammalle päivälle. Töissä on se ja sama, syönkö (lue: hotkinko) joka päivä samaa ruokaa, sillä tauko on niin lyhyt, ettei ruoasta ehdi sen kummemmin nauttimaan. Silloin, kun ruoanlaitto on erityisen mukavaa, pidän uusien juttujen kokeilemisesta. Reseptejä noudatan hyvin harvoin ja parhaat (sekä pahimmat) kokkailut ovatkin syntyneet improvisoimalla. En väitä olevani mikään huippukokki, mutta hyvää perusruokaa saan aikaiseksi vaivatta ja usein yllätän jopa itsenikin!

On myönnettävä, että tällä hetkellä keittiössä pyöriminen ei jaksa innostaa liiaksi. Onneksi kotoa löytyy toinen ihminen, joka ainakin jollain tasolla pitää ruoanlaitosta, eikä kaikki vastuu mahan täyteen saamisesta näin ollen ole omilla harteillani. Erityisen iloinen olin kuitenkin hoksatessani aiemmin tällä viikolla, että nyt koulun alkaessa päivässä on ainakin yksi ateria vähemmän itse valmistettavaksi – kiitos opiskelijaruokailun! Ehkä tuon 2,60€ maksavan aterian ansiosta syömme jotain muutakin kuin jauhelihakastiketta ja pastaa, wokkia sekä linssikeittoa, joita on viime aikoina löytyny lautaselta aivan liian usein…

—–

Aasinsiltaa pitkin pääsisimme hyvin käsittelemään tämän viikon aikana suuresti esillä ollutta uutista toisesta kasvisruoka-ateriasta, josta varusmiehet pääsevät syksyllä nauttimaan. Olen seurannut uutisointia kiinnostuneena sekä hieman huvittuneena. Minulla on kyllä asiasta oma mielipiteeni, mutta näin armeijaa käymättömänä naisena ja mistään mitään tietämättömänä en lähde avaamaan sitä sen kummemmin. Sanottakoon kuitenkin entisenä kasvissyöjänä, että hyvin sillä kukkakaalipirtelöllä jaksoin urheilla useita kertoja viikossa. Se siitä.

– Jenna

Hyvinvointi Ruoka ja juoma Terveys Ajattelin tänään

22.8.2018 Jenna

Ajat muuttuvat

Enpä olisi kuvitellut, että voisin olla se…

…joka jättää vaatekaapin ovet auki kotoa lähtiessään. Vielä muutama kuukausi taaksepäin kirosin, jos vaatteiden penkomisen jälkeen kaapin ovet jätettiin niin, että kaappien sisältö jäi näkyviin tai pahimmassa tapauksessa tunki ulos kaapista. Kaappien sisällä vallitseva sekasorto ei sinänsä ole häirinnyt minua, mutta avonaiset ovet sen sijaan ovat iso EI. Nyt maailmankirjat ovat sekaisin, sillä illalla kotiin palatessani huomaan usein itse olleeni se, joka on lähtiessään jättänyt kaappien ovet täysin auki ja vaatteet ympäriinsä.

…jota ei kiinnosta, paljonko puhelimessa on akkua. Joskus olin uskomattoman tarkka siitä, että puhelimeni akku näytti sataa prosenttia, kun lähdin ulos roskakatosta pidemmälle. En tiedä miksi koin täyden akkupalkin niin tärkeäksi, sillä hyvin harvoin onnistuin kotoa poissa ollessani kuluttamaan akkua edes puolilleen. Ja kaikkialle minne meninkin, mukanani kulki virtapankki. Kuluneen kesän aikana olen kuitenkin useamman kerran lähtenyt päiväksi pois kotoa vajaan akun kanssa, enkä ole stressannut asiaa. Niin ja matkalaturini tämänhetkinen olinpaikka on täysi mysteeri.

…joka nukahtaa viimeistään silloin, kun kello lähenee kahtatoista. En tiedä, onko syynä toistuvat levottomasti nukutut yöt, satunnaiset aivan liian aikaiset herätykset vai erittäin mukava sänky, joka kutsuu syleilyynsä. Oli syynä mikä tahansa, nykyään on turha toivoa, että pysyisin hereillä yli puolenyön. Huvittavaa, sillä olen pitänyt itseäni iltavirkkuna, vaikka aikaiset aamutkaan eivät ole olleet haasteellisia. Iltaisin olen ollut energisimmilläni ja saanut hoidettua pieniä tärkeitä asioita, kuten maksettua laskuja ja tehtyä seuraavan päivän työeväät. Aikaisemmin ilta hujahtikin hurjaa vauhtia ja saatoin havahtua siihen, että kello näytti kahta, enkä ollut edes ajatuksen tasolla menossa nukkumaan. Nykyään näin ei pääse käymään edes vahingossa: Nukahdan vaikka viileälle parketille, jos kello on yli yhdeksän.

…joka tarvitsee päivässä vähintään kaksi kuppia kahvia ja maistaa, onko kahvi ”hyvää” vai ”pahaa”. Väitin pitkään kaikkien kahvien maistuvan samalta ja nauroin huvittuneena kahvihifistelylle, jota papujen itse jauhaminen ja kahvin keittäminen mutteripannussa mielestäni oli. No, ihan ymmärrettävää, sillä join vain työpaikan kahviautomaatista saatavaa myrkkyä, jos väsymys iski liian kovaksi. Suhtautumiseni kahviin muuttui saadessani lahjaksi pressopannun, vaikka alkuun epäilinkin kyseisen kapistuksen tarpeellisuutta. Kuin huomaamatta jäin koukkuun kahvin litkimiseen. Nyt kahviaddiktioni on edennyt siihen pisteeseen, että yksi kuppi kahvia päivässä ei riitä mihinkään. Haaveilen myös omasta kahvimyllystä, sillä maistuuhan se vastajauhettu kahvi huomattavasti paremmalta kuin valmiiksi jauhettu!

– Jenna

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä