Muutama ilta taaksepäin juttelin ystäväni kanssa niinkin kevyestä aiheesta kuin rakkaus. Keskustelun inspiroimana innostuin kirjoittamaan ajatuksiani liittyen tuohon ihmeelliseen asiaan, joka toivottavasti koskettaa jokaista. 

Minulle rakastaminen tarkoittaa vilpitöntä hyväksymistä ja arvostamista, oli kyse sitten oman itsensä tai toisen ihmisen rakastamisesta. Jos minulta nyt kysyttäisiin näkemykseni pohjalta, rakastanko itseäni, vastaus olisi ”ei, en rakasta”. En voi sanoa olevani sataprosenttisen tyytyväinen itseeni, sillä näen itsessäni paljon kehittämisen ja parantamisen varaa. Enkä koe sen olevan missään määrin huono asia.

Usein kuulee sanottavan, että omaa itseään täytyy rakastaa ennen kuin voi rakastaa ketään toista. Mielestäni kyseinen ajatus itsensä rakastamisen tärkeydestä on kaunis, sillä on totta, että elämämme tärkein ihminen on me itse. Elo käy nopeasti raskaaksi, jos emme syystä tai toisesta pysty hyväksymään itseämme alkuunkaan. Alettuani pohtimaan ajatusta syvemmin, löysin siitä kuitenkin myös sellaista, minkä kyseenalaistan. Ymmärrän, että tilanteessa, jossa ihminen on aivan totaaliseen hukassa itsensä kanssa, toisen rakastaminen voi olla mahdotonta. On hankala jakaa jotain sellaista, mitä ei ole edes itselle. Mutta mitä jos rakkautta on olemassa edes vähän?

Mielestäni rakkaudessa ja legotalon rakentamisessa on paljon samaa, vaikka nopeasti ajateltuna niiden vertaaminen toisiinsa saattaakin kuulostaa kaukaa haetulta. Meitä kaikkia on kuitenkin jo tarhasta asti opetettu jakamaan legopalikat ystävän kanssa, vaikka emme olisikaan omistaneet kaikkia legotalon rakennusosia leikkiin alettuamme. Ystävän kanssa yhteistyötä tehdessä talo saatiin kuitenkin aina pystyyn, eikä pienet aukot rakennuksessa haitannut mitään. Miksei siis rakkauttakin voisi jakaa toisen ihmisen kanssa, vaikka emme itse omistaisikaan aivan kaikkia sen osia?

En allekirjoita väitettä, jonka mukaan itseään on osattava rakastaa täydellisesti, ennen kuin on kykenevä rakastamaan jotakuta toista. Ajattelen, että itsensä täydellinen rakastaminen on mahdottomuus — enkä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä. Ihminen muuttuu koko ajan ja siksi meistä löytyy jatkuvasti uusia piirteitä, joiden kanssa harjoitella elämään ja joita opetella rakastamaan. Niinpä rakkaus (itseään kuin muitakaan kohtaan) ei tule koskaan olemaan täysin valmis, vaan se kasvaa ja muuttaa muotoaan eri elämäntilanteiden mukaan. Rakkaus ei ole vakio. 

Olen sitä mieltä, että aivan kuten legotalosta, myös rakkaudesta voi rakentaa kauniin ja vahvan, vaikka sen pieniä osia puuttuisikin. Tärkeämpää on, kuinka niiden jättämät aukot sallii. Jos puuttuvien palasien synnyttämistä aukoista sisään puhaltavan tuulen ottaa vastaan lempeästi, vaikka välillä tuuli ärsyttää ja toisinaan saa varpaat palelemaan, on asiat jo hyvällä mallilla. Oli kyse sitten legotalosta tai oman itsensä saati toisen ihmisen rakastamisesta, armollisuus aukkoja kohtaan on tärkeämpää kuin niiden täydellinen rakastaminen. Tuskin kukaan meistä on täysin virheetön tai kokonainen.

– Jenna