Nyt pääsi käymään näin

img_4248.jpg

Alkukesästä kävi hieman hassusti. Tavalliseen tapaan aamulla herättyäni avasin läppärini ja kirjauduin sisään sähköpostiini. Silmäilin läpi lukuisten mainossähköpostien otsikot ennen kuin siirsin ne lukemattomana roskakoriin. Päätin normaalista poiketen tarkastaa myös roskaposti-kansion. Onneksi tein niin, sillä yllätyksekseni olin saanut sähköpostin liittyen yhteishakuun – enkä mitä tahansa sähköspostia! Olin saanut koulupaikan todistusvalinnassa. 

Vaikka tuosta aamusta onkin kulunut jo useampi kuukausi, en edelleenkään ole sisäistänyt sitä, että päälle viikon päästä olen opiskelija alalla, jolle päätin hakea hetken mielijohteesta. Olen ehtinyt stressata jo noin tuhat kertaa sitä, onko tradenomiopinnot minua varten vai oliko sittenkin täysi huti hakea liiketalouden alalle. Jutellessani muiden tulevien opiskelijoiden kanssa on kuitenkin käynyt hyvin selväksi, että lähes kaikki pohtivat samaa kysymystä eli todennäköisesti kyseessä on vain alkujännityksen aiheuttama epävarmuus. 

Odotan saavani syksyn aikana varmistuksen sille, että olen päätynyt opiskelemaan itselleni sopivaa alaa, vaikka se onkin aika kaukana aiemmista unelma-ammateistani, joihin on kuulunut esimerkiksi toimittaja, fysioterapeutti ja sairaanhoitaja. Olen kuitenkin oppinut, että hyvin usein hiukan extemporella toteutetut päätökset ovat niitä parhaimpia, kuten vaikkapa 15 vuotiaana kesän ajaksi toiselle puolelle maapalloa vaihtoon lähtö ja viimeisimpänä Turkuun muutto ovat todistaneet. Vaikka 90 prosenttia ajasta olen todella suunnitelmallinen ja jopa hieman ”tylsä”, nautin myös siitä, että voin ikään kuin päästää irti ja luottaa siihen, että hommat kyllä luonnistuvat parhain päin omalla painollaan. 

Tällä hetkellä olo on siis kuin ala-asteen ensimmäiselle luokalle menevällä: odotan innon ja kauhun sekaisin tuntein tulevaa. En edes tiedä, mistä syksy tarkalleen ottaen tulee koostumaan, mutta villit huhut kertovat, että ryhmätöistä ryhmätöiden perään. Ja kai sinne väliin on muutamien opiskelijarientojenkin tarkoitus mahtua?

 

– Jenna

Suhteet Oma elämä Opiskelu

Rakastamisesta

img_3680.jpg

Muutama ilta taaksepäin juttelin ystäväni kanssa niinkin kevyestä aiheesta kuin rakkaus. Keskustelun inspiroimana innostuin kirjoittamaan ajatuksiani liittyen tuohon ihmeelliseen asiaan, joka toivottavasti koskettaa jokaista. 

Minulle rakastaminen tarkoittaa vilpitöntä hyväksymistä ja arvostamista, oli kyse sitten oman itsensä tai toisen ihmisen rakastamisesta. Jos minulta nyt kysyttäisiin näkemykseni pohjalta, rakastanko itseäni, vastaus olisi ”ei, en rakasta”. En voi sanoa olevani sataprosenttisen tyytyväinen itseeni, sillä näen itsessäni paljon kehittämisen ja parantamisen varaa. Enkä koe sen olevan missään määrin huono asia.

Usein kuulee sanottavan, että omaa itseään täytyy rakastaa ennen kuin voi rakastaa ketään toista. Mielestäni kyseinen ajatus itsensä rakastamisen tärkeydestä on kaunis, sillä on totta, että elämämme tärkein ihminen on me itse. Elo käy nopeasti raskaaksi, jos emme syystä tai toisesta pysty hyväksymään itseämme alkuunkaan. Alettuani pohtimaan ajatusta syvemmin, löysin siitä kuitenkin myös sellaista, minkä kyseenalaistan. Ymmärrän, että tilanteessa, jossa ihminen on aivan totaaliseen hukassa itsensä kanssa, toisen rakastaminen voi olla mahdotonta. On hankala jakaa jotain sellaista, mitä ei ole edes itselle. Mutta mitä jos rakkautta on olemassa edes vähän?

Mielestäni rakkaudessa ja legotalon rakentamisessa on paljon samaa, vaikka nopeasti ajateltuna niiden vertaaminen toisiinsa saattaakin kuulostaa kaukaa haetulta. Meitä kaikkia on kuitenkin jo tarhasta asti opetettu jakamaan legopalikat ystävän kanssa, vaikka emme olisikaan omistaneet kaikkia legotalon rakennusosia leikkiin alettuamme. Ystävän kanssa yhteistyötä tehdessä talo saatiin kuitenkin aina pystyyn, eikä pienet aukot rakennuksessa haitannut mitään. Miksei siis rakkauttakin voisi jakaa toisen ihmisen kanssa, vaikka emme itse omistaisikaan aivan kaikkia sen osia?

En allekirjoita väitettä, jonka mukaan itseään on osattava rakastaa täydellisesti, ennen kuin on kykenevä rakastamaan jotakuta toista. Ajattelen, että itsensä täydellinen rakastaminen on mahdottomuus — enkä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä. Ihminen muuttuu koko ajan ja siksi meistä löytyy jatkuvasti uusia piirteitä, joiden kanssa harjoitella elämään ja joita opetella rakastamaan. Niinpä rakkaus (itseään kuin muitakaan kohtaan) ei tule koskaan olemaan täysin valmis, vaan se kasvaa ja muuttaa muotoaan eri elämäntilanteiden mukaan. Rakkaus ei ole vakio. 

Olen sitä mieltä, että aivan kuten legotalosta, myös rakkaudesta voi rakentaa kauniin ja vahvan, vaikka sen pieniä osia puuttuisikin. Tärkeämpää on, kuinka niiden jättämät aukot sallii. Jos puuttuvien palasien synnyttämistä aukoista sisään puhaltavan tuulen ottaa vastaan lempeästi, vaikka välillä tuuli ärsyttää ja toisinaan saa varpaat palelemaan, on asiat jo hyvällä mallilla. Oli kyse sitten legotalosta tai oman itsensä saati toisen ihmisen rakastamisesta, armollisuus aukkoja kohtaan on tärkeämpää kuin niiden täydellinen rakastaminenTuskin kukaan meistä on täysin virheetön tai kokonainen.

– Jenna

Suhteet Rakkaus Mieli Syvällistä