Olen ihminen, joka nauttii tarkasta suunnittelusta niin aikataulujen kuin tulevaisuudenkin suhteen. Rakastan tehdä merkintöjä kalenteriini ja usein kirjoitan sen sivuille myös hieman sen hetkisistä fiiliksistäni ja ajatuksistani. Siten voin myöhemmin palata kalenterini sivuille muistelemaan mukavia kahvitteluhetkiä ja pitkään valvottuja öitä rakkaimpieni kanssa. 

Vaikka pidänkin kovasti vanhojen muistelusta, on tulevaisuuden suunnittelu vähintäänkin yhtä jännittävää. En innostu mistään niin paljon kuin siitä, että pääsen haaveilemaan oman kodin sisustamisesta vielä enemmän itseni näköiseksi, matkoista jännittäviin paikkoihin, unelma-ammattiin opiskelusta ja siinä työskentelemisestä, uusien taitojen opettelusta sekä kaikkein tärkeimpänä: omasta perheestä. Rakastankin yli kaiken sitä tunnetta, mikä syntyy, kun pääsen keskustelemaan näistä unelmista jonkun kanssa. Ei haittaa, vaikka tulevaisuudenkuvamme poikkeaisivat toisistaan rajustikin. Pääasia on, että uskaltaa unelmoida.  

Koska nautin tulevaisuuden suunnittelusta, saan itseni hyvin usein kiinni pohtimasta, mitä aion tehdä myöhemmin illalla, huomenna, ensi viikolla tai vuoden päästä. Olen havahtunut miettimään, elänkö tätä hetkeä vai sittenkin pelkästään tulevaisuutta varten.  

Olen oppinut kantapään kautta sen, että huomista ei ehkä olekaan. Asioita, joista on unelmoinut, ei yhtäkkiä voikaan toteuttaa. Viikon päähän suunniteltua tapaamista ei tulekaan, vaikka odottaisi kuukausia. Tärkeitä sanoja jää sanomatta vain, koska turhan usein sortuu ajattelemaan, että ne sanat ehtii kyllä sanoa myöhemminkin. Merkityksellisiä tekoja jää tekemättä, koska ”tänään ei ehdi, ehkä huomenna sitten”. 

Jälkeenpäin harmittaa, että ajan ajatteli olevan loppumatonta. Kiireessä ja keskellä arjen hektisyyttä on liian helppoa tuudittautua ajatukseen, että myöhemminkin ehtii tavata, sanoa ne muutamat pienet sanat ja toteuttaa teot.

Haluaisin oppia hellittämään tarpeesta kiitää kovaa vauhtia kohti tulevaa. Olisi kuitenkin aivan turhaa todeta, että niin aion tästä hetkestä eteenpäin tehdä, sillä joka tapauksessa viimeistään tunnin päästä saisin itseni kiinni stressaamasta sitä, mitä tehden vietän tulevan syksyn ja kuinka minun pitäisi hoitaa useita pieniä juoksevia asioita vielä tämän viikon aikana. Aionkin jättää suuret puheet tapojen muuttamisesta sikseen ja keskittää huomioni minua ympäröiviin ihmisiin. Ilman heitä minulla ei olisi ainuttakaan ystävää, jonka kanssa haaveilla tulevasta, eikä kalenterini reunoilta löytyisi tarinoita yöllisistä seikkailuista kaupungin autioilla kaduilla, katkeransuloisia merkintöjä, joita olen kirjoittanut kyyneleet silmissä tai suunnitelmia huomiselle. 

Nyt onkin niiden pienten, mutta sitäkin merkityksellisempien sanojen ja tekojen aika. 

– Jenna –