Niin. Tämä on varmaan asia, jota olen kysynyt itseltäni eniten. Erityisesti siinä vaiheessa, kun en ollut hyväksynyt sairauttani ja kyseenalaistin diagnoosini.

Näin kuitenkin netissä viime talvena kuvan, joka mielestäni kuvaa hyvin sitä, miltä nyt ajattelen masennuksen tuntuvan: hukkumiselta. Paitsi että näet ympärillä olevien ihmisten kykenevän hengittämään.

Olen perusluonteeltani optimistinen ja nauravainen. Masennus ei tietenkään näitä piirteitä minusta täysin poistanut ja yksi hämmentävimmistä asioista on ollut se, että ihmiset sanovat, ettei uskoisi minun olevan masentunut, kun vaikutan niin iloiselta. On varmasti ihmisiä, jotka vaikuttavat masentuneena… no, masentuneelta. Mutta se ei kuitenkaan ole ainoa ”tapa” sairastaa. Olen itse pystynyt pääosin olemaan normaali itseni ihmisten seurassa, mutta yksin ollessani tilanne on ollut hyvinkin toinen. Läheisille ystäville näytin myös sen toisen puolen olostani, mutta muiden ihmisten seurassa ne tunteet oli helppo piilottaa.

Ennen viime talvea olisin varmaan sanonut, että masennus on synonyymi surulle. Nyt olen oppinut, että niin ei ole. Suurimman osan masennuskaudestani en tuntenut mitään. Ei surua, epätoivoa tai ahdistusta, vaan pelkkää tyhjyyttä, ei mitään. Mikään ei tuntunut miltään, enkä innostunut mistään. Toki tyhjyyden ja ei minkään rinnalle mahtui myös muita tunteita, kuten suru, joka ei liittynyt mihinkään tiettyyn asiaan, tai toivottomuutta, itseinhoa, ahdistusta ja syyllisyyttä. Mutta tyhjä tunne, se oli selkeästi eniten esillä ja tuntui huomattavasti kauheammalta kuin mikään muu silloin kokemistani tunteista. Tai itse tunne ei tuntunut kauhealta, vaan pelko siitä, että ei enää tule tuntemaan mitään.

Olen aina rakastanut elämää, eikä se asia muutu masennuskausieni aikana. Viime talvena kuitenkin jouduin käymään läpi pelon siitä, etten enää tänä vuonna olisi olemassa. Syynä ei ollut se, etten olisi halunnut elää vaan se, etten vain uskonut jaksavani elää. Jaksoin. Alunperin minun piti tässä kirjoittaa siitä, mitä vaati masennuksen hyväksyminen. Päädyin kirjoittamaan nyt toisesta aiheesta, mutta palaan hyväksymiseen kuitenkin myöhemmin. 

Masennuskauteni aikana myös selkeästi ajattelin, että tyhjyyden tunne on nyt se tunne, joka tulee hallitsemaan loppu elämääni. Kesti todella kauan, että aloin uskoa siihen, että voin vielä tuntea kaikkia normaalin tunneskaalan tunteita ja olla esimerkiksi onnellinen. Tai jopa innostua jostakin. Ja täytyy myöntää, että nyt, kun voin taas paremmin, arvostan ylipäätään tunteita enemmän kuin ennen. Osaan jopa arvostaa kykyä liikuttua kyyneliin elokuvan vuoksi, sillä siihen en aiemmin pystynyt. Nyt jokainen liikutuksen ja onnen kyynel otetaan vastaan kiitollisena siitä, että pystyn tuottamaan niitä 🙂