Masennus onnistuu yllättämään

Edellisestä kirjoituskerrasta onkin vierähtänyt pidempi aika. Kirjoittaminen ei tuntunut jostain syystä hetkeen hyvältä ja loppuvuodesta 2018 iski uusi huonompi kausi, joka tuntuu tosin vieläkin jatkuvan.

Olin jotenkin ajatellut, että masennuskausia ei tulisi enää juuri lainkaan, kun lopetin terapian keväällä 2018. En ollut osannut varautua siihen, että jo noin puolen vuoden päästä tästä se iskisi taas ja sain huomata, että terapiassa oppimani asiat tuntuivat yhtäkkiä unohtuneen täysin. Olin opetellut tunnistamaan lähestyvän masennuskauden tietyistä merkeistä ja silti se onnistui yllättämään. Olin myös naiivisti (onko tämä edes sana?) ajatellut, ettei masennus iskisi enää juuri lainkaan, koska olinhan käynyt terapiassa ja oppinut välttämään syvemmät kuopat. No, toisin kävi.

Opetuksena itselleni siis tästä on se, että masennus vaatii selvästi työtä koko ajan. Omaa oloa pitää seurata koko ajan, jotta lähestyvään kuoppaan pystyy varautumaan, varsinkin kun lääkehoito ei minulle ole vaihtoehto. En nyt usko, että tuota kuoppaa pystyy välttämään, mutta ehkä varautuminen auttaisi siihen, ettei pudotus olisi niin syvä. Uskon kuitenkin vakaasti, että olen terapiassa oppinut niitä asioita, joiden avulla tämän sairauden kanssa voi elää. Huonoina hetkinä sitä ei luultavasti muista, mutta en voi kun luottaa, että työkalut ovat olemassa ja osaan niitä jopa käyttää tarvittaessa, vaikka en siihen hetkittäin uskokaan.