Irrallaan

Kun ei käy päivisin töissä, tulee pienistä asioista isoja asioita. Se, että löydän vihdoinkin talomme roskapöntöt, saan tilattua kaapeli-tv:n korjaajan tai opin käyttämään kuntosalin ilmastointia, tuntuvat suurilta, ilahduttavilta oivalluksilta. Monet pienet isot asiat seuraavat toisiaan ja saavat päivät tuntumaan jotenkin todella hektisiltä. Pitkien päivien muodostamat viikot tuntuvat kuukausilta, niin paljon uusia pieniä asioita tapahtuu jatkuvasti. Vaikka kalenterini on tyhjä, tapahtuu viikossa lähes uuvuttavan paljon.

Tällä hetkellä suunnittelen ohjelmani päivä kerrallaan. En jotenkin osaa tai uskalla ajatella elämääni juuri nyt kovin pitkälle. Minulla ei ole tietoa ensi kuun ohjelmasta, saati sitten ylihuomisesta. Tällaiselle kalenteri- ja hieman jopa rutiiniorietoituneelle ihmiselle tämä päivä kerrallaan -arki on outoa, jännittävää ja samalla raskasta.

En ennen ymmärtänytkään, miten vahvasti päivätyö on se ankkuri, joka kiinnittää ihmisen arkeen. Nyt ilman tuota ankkuria tunnen olevani kovin irrallaan. Irrallaan arjesta, irrallaan velvollisuuksista, irrallaan tulevasta, ikäänkuin ajelehtien.

Elän hetkessä, vain ja ainoastaan hetkessä. Ennen en sitä osannut, sillä minulla oli aina jokin päätepiste. Lomat loppuivat aikanaan, hotellit vaihtuivat omaksi sängyksi ja huoleton elo arjeksi. Oli jotain mitä odottaa ja sen vastapainoksi arki ja velvollisuudet. Tiesin tulevien päivien ja viikkojen sisällöstä, jolloin asiat hoituivat tutulla rutiinilla, aina jotain uutta tulevaa odottaen.

Nyt jokainen päivä tuntuu pieneltä seikkailulta, viikot taas pitkiltä ja tapahtumarikkailta, tulevaisuus täysin tuntemattomalta.

Huomaan sittenkin kaipaavani kiinnekohtia, sitä velvollisuuksiin sidottua elämää. Ei olekaan helppoa elää hetkessä, olla irrallaan.

 

Kuvat Singaporen Chinese Gardenista.