Yksikätistä kirjoittelua

Elämää vauvan kanssa. Niin erilaista elämää, johon en osannut varautua. Yksikätistä kirjoittelua toisen syödessä ja torkahdellessa sylissä. Olin aiemmin luullut kotipäivien kuluvan hitaasti ja miettinyt valmiiksi kirjoja, applikaatioita ja tv-sarjoja imetyshetkien viihdykkeeksi. Mutta miten hurjan nopeasti aika pienen vauvan kanssa meneekään!  Pääni lienee vielä univajeesta tyhjä, joten vauvan tuijotteluun saa hyvin hukutettua tunnin ja toisen tunnin pykkiin ja pienen nukuttamiseen. Sitten onkin jo vaipanvaihtoaika ja sitten taas syömistä ja pian on aika mennä nukkumaan. Päivät kuluvat hurjaa vauhtia ja pieni oppii, muuttuu ja kehittyy koko ajan. 

Äidin pieni poika ei olekaan enää pelkkä nukkuva vastasyntynyt, vaan alkaa saada jo omaa luonnetta, tarkkailla ympäristöään, tarrata kiinni ja näyttää tunteitaan. Itkuraivarit eivät tosin ole vielä kovin uskottavia, toisen nukahtaessa kesken raivoisan huudon.  

1 vkoa.jpgHämmentävintä elämässä pienen kanssa on ollut täysin uuteen ihmiseen tutustuminen. En jotenkin ollut osannut ajatella, miten vatsassani yhdeksän kuukautta majaillut potkija onkin itseasiassa meille ihan uusi tuttavuus. Jotenkin sitä oli tottunut elämään oman tutun puolison kanssa ja yhtä-äkkiä meille muuttikin uusi vieras ihmisenalku, johon tuli tutustua.

Tämä outous konkretisoitui karmealla ensimmäisellä lääkärikäynnillä, ensimmäistä kertaa ulkona lapsen kanssa. Miehen joutuessa töihin menin vielä yksin vauvan kanssa. Täysinäinen odotushuone, johon yritin mahduttautua kärryineni. Muut äidit olivat paikalla omien äitiensä kanssa, jollakin oli mukana jopa lapsen isä, vaikka Singaporessa ei monille paikallisille isyyslomaa olekaan. Lääkärin odotushuoneessa, kaikkien rauhallisesti istuvien äitien ja lasten keskellä, tähän asti huonoimmin nukutun yön jälkeen epätoivoisen väsyneenä, yritin rauhoitella vastaherännyttä viiden päivän ikäistä lastani ja tajusin, ettei minulla ole hajuakaan miten hänet saa rauhalliseksi. Tunsin kaikkien säälivät katseet, eikä minulla ollut hajuakaan miksi hän itki ja miten hänet saisi taas nukahtamaan.

Ensimmäinen huono äiti -morkkis.

Onneksi lääkäri oli ymmärtäväinen vastaanottaessaan kaarella huutavan vauvan ja kalpean, itkuun purskahtamaisillaan olevan äidin. ”Kyllä se siitä”, hän sanoi ja se tuntui lämpimältä halaukselta. 

1vkoa.jpgUnella on onneksi taianomainen vaikutus. Jo seuraavana päivänä alkoi elämä näyttää taas täysin erilaiselta. Ja päivä päivältä olen oppinut tuntemaan tuota pientä tuhisijaa, josta minä olen tuleva ylihuolehtimaan koko loppuelämäni ajan. 

Tiedän hänen nukahtavan parhaiten syömisen jälkeen rinnalleni. Hän vihaa vaipanvaihtoa ja rakastaa vaunuissa työntämistä. Hän valvoo mieluummin päivällä ja nukkuu yöllä (ah-mazing!). Hän käyttää paljon käsiään ja pitää niitä usein kasvoillaan. Kylpeminen on hänestä ihan ok, mutta kuivaaminen on ihanaa. Hän kiinnittää jo huomiota leikkimaton Pinguun ja vaippakakusta tulleeseen leijonaan, koettaen jopa tarttua niihin käsillään. Ja parasta kaikesta on syöminen, sitä hän voisi tehdä jatkuvasti. 

Sittemmin olen myös oppinut suhtautumaan lapseni itkukohtauksiin rauhallisesti, jopa julkisella paikalla. Suorastaan yllättävää, miten tyynesti osaankaan lapseni itkuraivarit ottaa. ”Tonnin seteli” -katseeni on suunnattu minua paheksuville, enkä välitä muiden tuhahteluista. 

Joka päivä tulee lisää uusia ilmeitä, äännähdyksiä ja huolenaiheita, mutta onhan meillä loppuelämä aikaa opetella tuntemaan toisemme. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *