Innostuksen piikit ja miksi petyn itseeni aina uudestaan
Moni ajattelee että innostuminen on hyve, niin minäkin. Mutta kunpa osaisin valjastaa sen oikein. Suitsia sitä niin, että en kuluttaisi sitä ja itseäni heti loppuun.
Olen aloittanut kymmeniä ja taas kymmeniä projekteja. Ensimmäiset viikot käytän projektiin kaiken ylimenevän ajan ja ajatusvoiman. Sitten koko homma alkaa tuntua taakalta ja kiinnostus laskee.
Viime vuosina olen innostunut muun muassa:
- luontoaiheisen instagram-tilin pitämisestä
- nettisivujen koodaamisesta
- eräoppaan koulutuksesta
- videoiden kuvauksesta ja editoinnista
- animaatioiden teosta
- kirjan kirjoittamisesta.
Kaikkiin olen käyttänyt kohtuuttoman paljon aikaa (käytin leijonanosan Seychellien matkastani nettisivujen koodaamiseen – tästä en ole ylpeä). Jotain olen toki oppinutkin (osaan animoida varsin sujuvasti ramman ketun). Mutta pääasiassa nopeasyklisyys turhauttaa ja tuntuu hukkaanheitetyltä ajalta. Ja on se myös noloa. Projekti on niin alkutekijöissään, etten ole saanut siitä juuri mitään irti, mutta sen verran pitkällä, että olen ehtinyt puhua siitä kaikille.
Innostus alkaa yleensä aamulla. Dopamiinitasot kohoten suunnittelen kirjoittavani runokokoelman koodaavani appin opettelemaan kitaransoittoa leipomaan macaronseja sijoittamaan asuntoihin kunnes päivän edetessä ajatukset laantuvat ja teot taantuvat.
Ehkä en ole vielä löytänyt projektia, jota voisin tehdä vain tekemisen ilosta, sillä niihin liittyy aina toive uuden asian oppimisesta.Tai ehkä etsin projekteista elämään draamaa – jotain mikä saa tunteet heittelemään.
Toisaalta innostuminen näkyy myös muussa elämässäni. Uutta kappaletta soitan sata kertaa putkeen ja sitten siirryn seuraavaan. Deliveroosta (paikallinen Wolt) tilaan saman annoksen noin 8 kertaa, ennen kuin olen valmis kokeilemaan jotain muuta. Yhtenä päivänä lähetän pitkiä kuulumiskyselyitä kymmenelle ystävälle ja tutulle. Muutaman päivän päästä viestittelyinto laantuu ja vastausviesteihin on vaikea tarttua.
Uskon edelleen että innostuminen on hyve. Se saa tekemään, tuntemaan ja kohtaamaan. Mutta kovien piikkien sijaan välillä olisi mukava innostua lempeästi ja pehmeästi. Aaltojen tapaan. Hävitä hetkeksi näköpiiristä, mutta kehossa jo tuntuu, että kohta taas noustaan.