Lohtutuoksuista

Kun asuu metropolissa, hengitysilma on suurilta osin pakokaasuista, jätteistä ja ihmislaumoista muodostunut hajumassa.

Tuoksukiihkoilijana tätä on ollut vaikea hyväksyä. Monet tuoksut ovat nenääni liian voimakkaita, mutta hyviä tuoksuja talletan mieleeni ikiajoiksi. Lapsena minulla oli uniriepu, jonka tärkein tehtävä oli tuoksua. Pystyn vieläkin muistamaan rievun tuoksun ja sen nuuskuttelusta seuraavan turvan tunteen. (Oli myös tärkeää, että riepuani ei kutsuttu rievuksi. Se tuntui halventavalta. Itse käytin nimitystä uniliina.) Haaveilin aikoinaan myös parfymöörin työstä, mutta tajusin pian haistelun olevan mukavempaa, kun se toteutuu omilla ehdoilla.

Tuoksuasiat siis kiinnostavat.

Lontoossa harmi kyllä harvoin tuoksuu kovinkaan raikkaalta.

Mutta aurinko, se ei petä. Aurinko jättää hiuksiin ja ihoon aina saman tuoksun riippumatta siitä, missä on.

Pidän tuosta tuoksusta kovasti, mutta en ole saanut selvitettyä mistä se syntyy. Aurinko itsessään tuskin tuoksuu, sillä se on lähinnä vetyä ja heliumia, jotka ovat molemmat hajuttomia. Luultavasti se on siis jonkinlainen reaktio, minkä aurinko saa iholla aikaan…

Mutta oli se sitten bakteerit, hiki tahi muu mikä nousee pintaan auringonvalon lämmöstä, on se ihana asia.

Jonkinasteisena kaupunkivihaajana tuo tuoksu tuo nimittäin riepuni tavoin hirvittävästi lohtua.Kun en pääse kaupunkia pakoon metsään vaan lähipuistoon, jossa sielläkin joutuu etenemään kyynärpäätaktiikalla, voin haistaa tuon tutun tuoksun.

Silloin ilmassa saa leijua katuporan nostattama asvalttipöly ilman että se yskittäisi minua ollenkaan. Käännän vain nenäni hiuksiini ja olen hetkessä lähes auringossa itsekin.

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *