Moni ajattelee että innostuminen on hyve, niin minäkin. Mutta kunpa osaisin valjastaa sen oikein. Suitsia sitä niin, että en kuluttaisi sitä ja itseäni heti loppuun.

Olen aloittanut kymmeniä ja taas kymmeniä projekteja. Ensimmäiset viikot käytän projektiin kaiken ylimenevän ajan ja ajatusvoiman. Sitten koko homma alkaa tuntua taakalta ja kiinnostus laskee.

Viime vuosina olen innostunut muun muassa:

• luontoaiheisen instagram-tilin pitämisestä
• nettisivujen koodaamisesta
• eräoppaan koulutuksesta
• videoiden kuvauksesta ja editoinnista
• animaatioiden teosta
• kirjan kirjoittamisesta.

Kaikkiin olen käyttänyt kohtuuttoman paljon aikaa (käytin leijonanosan Seychellien matkastani nettisivujen koodaamiseen – tästä en ole ylpeä). Jotain olen toki oppinutkin (osaan animoida varsin sujuvasti ramman ketun). Mutta pääasiassa nopeasyklisyys turhauttaa ja tuntuu hukkaanheitetyltä ajalta. Ja on se myös noloa. Projekti on niin alkutekijöissään, etten ole saanut siitä juuri mitään irti, mutta sen verran pitkällä, että olen ehtinyt puhua siitä kaikille.

Innostus alkaa yleensä aamulla. Dopamiinitasot kohoten suunnittelen kirjoittavani runokokoelman koodaavani appin opettelemaan kitaransoittoa leipomaan macaronseja sijoittamaan asuntoihin kunnes päivän edetessä ajatukset laantuvat ja teot taantuvat.

Ehkä en ole vielä löytänyt projektia, jota voisin tehdä vain tekemisen ilosta, sillä niihin liittyy aina toive uuden asian oppimisesta.Tai ehkä etsin projekteista elämään draamaa – jotain mikä saa tunteet heittelemään.

Toisaalta innostuminen näkyy myös muussa elämässäni. Uutta kappaletta soitan sata kertaa putkeen ja sitten siirryn seuraavaan. Deliveroosta (paikallinen Wolt) tilaan saman annoksen noin 8 kertaa, ennen kuin olen valmis kokeilemaan jotain muuta. Yhtenä päivänä lähetän pitkiä kuulumiskyselyitä kymmenelle ystävälle ja tutulle. Muutaman päivän päästä viestittelyinto laantuu ja vastausviesteihin on vaikea tarttua.

Uskon edelleen että innostuminen on hyve. Se saa tekemään, tuntemaan ja kohtaamaan. Mutta kovien piikkien sijaan välillä olisi mukava innostua lempeästi ja pehmeästi. Aaltojen tapaan. Hävitä hetkeksi näköpiiristä, mutta kehossa jo tuntuu, että kohta taas noustaan.

Suomenruotsalaisena hurrina puhun kotona joskus svinskaa eli suomea ja ruotsia iloisesti sekaisin. Muun muassa seuraavia käytän: myysata (mysa, vrt. hygge/hyggeillä), spaanata (spana, tähystää/tiirailla), pikku loppani (loppa, kirppu).

Spaanailusta pidän semantiikan lisäksi myös aktiviteettina – 2020-lukulaisittain voisi puhua myös people watchingista.

Tänään spaanailin Hampstead Heathissa, Lontoon toiseksi parhaimmassa puistossa (paras on Richmond Park. Se on kaukana, mutta siellä asuu peuroja). Matkalla näimme seuraavat asiat, jotka ilahduttavat vieläkin:

• Jo harmaantunut mies, joka istui kahvilan terassilla. Hänellä oli päällään tummansininen trenssi ja pitkä ruudullinen kaulahuivi. Kaulahuivin sisään oli kääritty musta pieni terrieri, joka istui miehen sylissä ja tuijotti pöydällä olevaa rusinapullaa.
• Kaksi pientä lasta, joista toinen oli pukeutunut takkiin ja farkkuihin, ja toisella oli päällään punainen supersankariviitta.
• Moottoripyöräilijä, jonka tarakan laatikossa luki ”urgent blood delivery”. (Tämä ei varsinaisesti ilahduttanut mutta kiinnitti huomion. Monelta kannalta se toki on kaunis asia.)
• Puhelinkoppiin survottu pop-up kahvila, jota miehitti italiaa kovaäänisesti puhuva trio.
• Ihmisparvi, joka osoitteli kauluskaijojen parvea. (On muuten mysteeri, miten papukaijat ovat tänne päätyneet – huhupuheen mukaan Jimi Hendrix oli tähän syypää mutta tämä on sittemmin kumottu. Vaikka kaijoja on Lontoossa jo tuhansittain, herättävät ne usein ihmisten huomion.)

Takaisin tullessamme kävelymme saavutti huippunsa keskustelussa, jonka kävin naapurini kanssa:

• Naapuri: Hi, how are you? How’s the little baby?
• Minä: Good good thanks, how are you?
• Naapuri: He’s crying more isn’t he?
• Minä: Oh, I guess so. We’re trying to get him to sleep in his own bed…
• Naapuri: Ok. Bye.

Hämmennyin, enkä saanut sanotuksi hyvästejä. Se hävetti, ja se, että aloin jaarittelemaan. Naapuri halusi puhua vain kohteliaisuusfraasit, ei jäädä juttelemaan. Sitten ärsytti. Vauvan itkusta kysyminen ei tuntunut ystävälliseltä. Toisaalta naapurini on Albaniasta. Ehkä hänkin vain yritti navigoida parhaansa mukaan tässä brittien eriskummallisessa how do you do diskurssissa. Ehkä hänen kohteliaisuusfraasistoon tämä kuuluu. Äidithän rakastavat puhua lapsistaan! Ajatus liikutti. Sitten jo huvitti. Tämä koko skaala tunteita, ja vain muutamassa minuutissa! Mahtava kokemus.

Jokin tuossa keskustelun lopetuksessa myös kiehtoo. Ei korulauseita, ei keskustelun lopettamiseen tähtäämistä, ei toivotuksia. Tätä pelkistettyä tapaa aion kokeilla itsekin. Siis – heippa.