Ostin itselleni viime kuussa Patagonian fleecetakin. Olen laittanut sen päälle oikeastaan joka aamu.

Paita oli käytetty, mutta merkin tyylille uskollisesti erittäin hyväkuntoinen. Puoliminimalistina olen siitä mielissäni, kun vaate

kestää,
kestää
ja kestää.

Vaatekaappini on länkkäristandardein melko tyhjä. Siellä on kahdet farkut, ehkä kymmenen paitaa, neljä neuletta ja muutama muu vaate. En pidä massiivista vaatevarastoa, sillä käytän kuitenkin aina samaa vaatetta (case fleecetakki).

Haaveilen silti jostain vielä yksinkertaisemmasta. Kaavussa tai kimonossa yhdistyy oikeastaan kaikki, mitä vaatteelta tarvitsee. Harmikseni ne eivät ole kulttuurisesti kovin neutraaleja.

Parempi olisi siis jos kaikki muutkin pukeutuisivat samoin. Mikä päätöksenteon helppous! Mikä tasa-arvon juhla! Mikä aatteellinen ekoteko! Samassa kaavussa voisi kitkeä takapihan vuohenputkea ja kreisibailata toimiston vuosijuhlissa (en ole koskaan tehnyt kumpaakaan. Mutta noin teoriassa). Esteettisesti ajatus on myös itseäni miellyttävä nykyisen sekamelskan sijaan, vaikka todellisuudessa se on tietysti yksilöllisyyttä ja luovuutta alistavaa.

Yksinkertaisuudessa on silti jotain puoleensavetävää.

Omille vaatteilleni olen asettanut seuraavat standardit: Kestävät ja laadukkaat, mielellään eettisesti tuotetut. Mieluiten käytettynä hankitut. Eivät saa puristaa tai hiertää, saumat eivät saa tuntua, ja mikään kankaan kaistale ei saa lepattaa kun kävelen. Jos ne vielä kestävät pesukonepesua, ovat Kolmen Koon käyttöön sopivat (Kävelylle, Kotiin ja Kahvilaan), siliävät itsestään ja näyttävät kivalta, ollaan aika valmista kauraa.

Patagonian fleeceni täyttää kaikki ehtoni, ja tuo vielä jotain uutta peliin. Se saa oloni hyväksi. Kondolaisittain voisi sanoa että fleece säkenöi elämääni iloa.

Se, jos mikä, on vaatteessa kaunista.

Ajattelin sanoa tervehdyksen.Siis –

Hei.

Tämä teksti ja blogi syntyi samaan aikaan hetken mielijohteesta että usean vuoden kypsyttämänä. Blogeja olen kirjoittanut aiemminkin. Ensin omasta koirastani, sittemmin yhtä jos toista ammatillista blogia. Ja nyt tämä.

Jäsennän ajatuksiani ja elämän eri hetkiä kirjoittamalla. Sisäiselle ekshibitionistilleni päiväkirjan kirjoittaminen ei riitä, sillä sen teksti on hyvin sekavaa, jäsentämätöntä ja kaikin puolin aika kamalaa.

Ajatus tästä blogista ei ole vielä valmis ollenkaan, mutta taivaalla on hetken verran kaikki sinisen sävyt ja se olkoon merkki.

Keskeneräisyys on aikamme suuria paradokseja. Kelläpä ei olisi puhelimessaan tehtävälistaa, aloitettuja ja niille sijoilleen jääneitä projekteja, harrastuksia, työhakemuksia, mielessään puolikkaita ajatuksia joita ei saa kirnuttua ulos. Samalla valmiutta arvostetaan valtavasti. Vaan missä kohtaa kukaan on valmis, kun rima on aina ulottumattomissa.

Eikä se välttämättä huono asia ole. Eteenpäin hakeutuminen on osoitus kunnianhimosta, uteliaisuudesta ja viitseliäisyydestä. Tai sitten ahneudesta, motiiveista ja katsantokannasta riippuen.

Voi siis ajatella, että meistä jokainen on puolivälissä. Jossain kohtaa sitä janaa, jonka mitta on henkilökohtainen.

Omat ajatukseni ovat juuri nyt puolikkaampia kuin aikoihin, sillä untani ja mielenrauhaani häiritsee seitsemänkuinen vauvani. Silti tässä sitä ollaan, uuden äärellä. Keskellä janaa, keskeneräisine ajatuksineni.

Sininen taivas jää, minä lähden. Ja on lopulta samantekevää, mitä siinä välillä tapahtuu.