Kun aloitin tämän blogin, päätin hiljaa mielessäni, etten pitäisi postauksista paria päivää pidempää taukoa. Joo tiedän, viimeisimmästä postauksestani on kaksi VIIKKOA, mutta minulla on selitys valmiina.
Minulla ja rakkaalla miehelläni on tapana saada kaikenlaisia hulluja päähänpistoja. Tai pitäisikö sanoa päähänpinttymiä. Muutama vuosi sitten, kun olimme juuri muuttaneet edelliseen asuntoomme, päätimme pitää tuparit. Olimme suunnitelleet asuntoon pientä pintaremonttia, ja tuparipäivän lukkoonlyöminen antoi ”kivaa” painetta ottaa vasara kauniiseen käteen ja ryhtyä toimeen. Eihän vieraita voisi päästää keskeneräiseen asuntoon missään nimessä!
”Kiva” pikkupaine muuttui parin viikon mittaiseksi, itkun- ja riitelyntäyteiseksi remonttihelvetiksi, jossa tapetit menivät vinoon ja maalia tuli sutaistua vahingossa vähän muuallekin kuin oli tarkoitus. Helvetin kruunasi juhlapäivän aamu, jolloin heräsin aamuviideltä(!!!) leipomaan iltaa varten. Ja mainittakoon tässä, että en todellakaan ole mikään keittiömestari.
Viime hetkellä, juuri ennen kuin ensimmäiset vieraat asettivat sormensa ovikellon nappulalle, sain roiskittua meikit naamalleni ja kiskaistua mekon päälleni. Olimme selvinneet – täpärästi.
Luulisi, että tuollainen kokemus jäisi mieleen ja opettaisi, että projektit kannattaa aina mitoittaa käytettävissä olevaan aikaan – tai toisinpäin. Mutta ei.
Viime sunnuntaina juhlittiin poikamme 1-vuotissynttäreitä, ja ketkähän saivat päähänsä muutamaa viikkoa aiemmin, että hei! Mitä jos kaadettaisiin yksi seinä ja maalattaisiin vähän kattoa ja lyötäisiin laminaattia lattiaan ja niin edelleen??
Olenko ainoa, jonka mielestä seinän kaataminen kuulostaa teoriassa ihan älyttömän yksinkertaiselta jutulta? Siis että moukari käteen ja reikä seinään ja that’s it? Voin nyt vilpittömästi kertoa, että se on paljon muutakin kuin vain ”that’s it”.
Toistimme siis historiaa, ja teimme tasan samat virheet kuin silloin muutama vuosi sitten: yliarvioimme omat kykymme ja käytettävissä olevan ajan. Tällä kertaa kuvioissa oli lisäksi mukana jaloissa pyörivä taapero sekä pienoinen aivopieru, jonka ansiosta olin sitovasti ilmoittautunut opintoihini liittyvälle kahden päivän ulkomaanmatkalle, jolle läksin juuri viimeisten synttärijärjestelyjen aikaan.
Kaikesta huolimatta selvisimme tälläkin kertaa – tosin vielä täpärämmin kuin viimeksi. Jostain täytyi toki tinkiä, jotta kaikki hommat saatiin tehtyä. Itse en esimerkiksi ehtinyt kahteen päivään (synttäreitä edeltävään päivään ja synttäripäivänä) syömään mitään; puhumattakaan, että olisin ehtinyt salille tai jumppaan.
Fiksuimmat jo arvasivatkin, että pakostihan tämänkaltaisesta viikkoja kestävästä stressipainajaisesta yhdistettynä vähäisiin yöuniin ja kehnoon ruokavalioon tulee jotain oireita.
Itselläni kävi niin, että kroppani teki täydellisen lakon synttäri-iltana, kun loputkin vieraat olivat lähteneet. Tulin niin huonovointiseksi, etten pystynyt syömään mitään (mikä on sinänsä huono, koska en ollut syönyt mitään myöskään kahtena edellisenä päivänä). Sain juuri ja juuri pidettyä sisälläni sen vähän, mitä siellä mahdollisesti oli – ainakin yläpään puolelta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Koko seuraava yö ja seuraava päivä menivät pyöriessä oksettavan olon, mahakivun ja päänsäryn kourissa. Oloni oli HIRVEÄ.
Uskon vakaasti, että kyse ei ollut mitään bakteerin aiheuttamasta vatsataudista vaan yksinkertaisesti stressistä, sillä ”tauti” puhkesi aikalailla sillä hetkellä, kun ovi oli sulkeutunut viimeisen vieraan jälkeen.
Järkyttävä olo kesti suurinpiirtein vuorokauden, ja sitten helpotti. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että kiire oli vihdoin ohi. Enää ei tarvinnut stressata, että ehdimmekö saada kaiken ajoissa valmiiksi. Vihdoinkin sai vain olla. Se tunne oli huumaannuttavan ihana.
Voi olla, että se oli vain sanahelinää tai sitten ei. Mutta tällä kertaa vannotimme toisillemme, että emme enää ikinä haukkaisi näin isoa kakkupalaa kerralla. Mikään, kerrassaan yhtään mikään, ei ole sen arvoista, että uhraa oman psyykkisen ja fyysisen terveytensä.
Sitäpaitsi, jos nyt ihan totta puhutaan, niin itseasiassa emme sitten kuitenkaan ehtineet saada remonttia valmiiksi synttäreihin mennessä. Vieraat väistelivät lattiassa olleita kuivuneita maalitahroja, ja osa nautti kakkukahvinsa laminaattipakettipinon päällä istuen. Siinä vaiheessa oli kuitenkin myöhäistä tehdä enää mitään. Ja siinä vaiheessa, sillä ei loppujen lopuksi ollut enää yhtään mitään väliä.
