Pari päivää sitten mieheni tokaisi yhtäkkiä: ”Hei, me ei olla riidelty tänään!”. Olin itse ihan että ”No ei muuten ollakaan!”. Sitten aloin muistella kulunutta päivää tarkemmin, ja totesin, että olin ollut koko päivän hyvällä tuulella, rauhallinen ja seesteinen. En ollut hermostunut mistään, eivätkä pienet vastoinkäymiset olleet saaneet minua lannistumaan.

Tein itselleni erehtymättömän pikadiagnoosin: imetyksen lopettamisen ja kuukautisten alkamisen aiheuttama hormonimylläkkä näytti olevan ohi. Diagnoosi on vain vahvistunut tässä parin päivän aikana, sillä olen tuntenut oloni oudon lempeäksi ja tyyneksi. Olen ollut erityisen huomaavainen muita kohtaan, kehunut kivanväristä paitaa ja tarjonnut apuani ongelmatilanteissa.

Kaikista erikoisinta on ollut huomata, miten muiden kehuminen ja avun tarjoaminen on kohottanut omaa mielialaani entisestään. Olen elämäni aikana tuntenut kateutta muiden ulkonäöstä, varallisuudesta tai muista ominaisuuksista. Kun nyt olenkin spontaanisti imarrellut jotakuta asiasta, jota minulla ei välttämättä ole itselläni, olen huomannut, että asian sanominen ääneen ei ole minulta pois – päinvastoin.

Kerhoissa ja muissa äitipiireissä näkee paljon epävarmuutta, kun äidit vertailevat omaa pienokaistaan toisiin lapsiin. Olen itsekin ajoittain tuntenut alemmuutta, jos oma lapseni on vaikkapa oppinut seisomaan tukea vasten myöhemmin kuin muut samanikäiset. Silloin alan miettiä, olenko tehnyt jotain väärin. Enkö ole tarjonnut lapselleni tarpeeksi virikkeitä, jotka kannustaisivat häntä opettelemaan uusia taitoja?

Viime aikoina olen huomannut, että oma lapseni on suurinpiirtein ainoa, joka ei halua (tai osaa) kävellä niin, että aikuinen kävelyttää häntä käsistä. Olisiko lasta pitänyt kävelyttää? Itselläni on ollut periaatteena, että lapsi viettää mahdollisimman paljon aikaa lattialla ja oppii taitoja itsekseen touhujensa lomassa. En ole ikinä ”treenauttanut” häntä sen kummemmin. Monet muut äidit tuntuvat kuitenkin tehneen niin, ja se saa minut huolestumaan aika ajoin.

Kaikenlainen vertailu on mielestäni typerää ajanhukkaa, ja ärsyynnyn, kun huomaan itsekin sortuvani siihen. Kaikki lapsethan ovat yksilöitä, ja eiköhän jokainen opi kävelemään ennemmin tai myöhemmin.

Viime viikolla hormonien vallassa en olisi vielä pystynyt tähän, mutta eilen jo pystyin: kehuin kerhossa lapseni ikäistä poikaa, joka osasi jo kävellä hienosti. Kateus katosi kuin taikaiskusta, ja tuli älyttömän hyvä mieli.