Ikää pian 30 vuotta ja elämän suunta hukassa – en varmaan ole ainoa? Viimeksi tänään tuli taas mieleen, onko missään mitään järkeä. Onko tämänhetkisistä opinnoistani mitään hyötyä? Heitänkö vuosia hukkaan rämpiessäni läpi näitä kursseja?

Suoritin heti lukion jälkeen ensimmäisen ammattikorkeakoulututkintoni, ja jo puoli vuotta ennen valmistumista sain omaa alaani liippaavan vakituisen työpaikan. Työelämässä ehti vierähtää 5 vuotta, ja työpaikkakin vaihtui välissä, kunnes sain idean ryhtyä aikuisopiskelijaksi.

Uuvuttavan työ-opiskelu-yhdistelmän katkaisi raskaus jo ensimmäisen lukuvuoden aikana. Vauvan kanssa oli helppo unohtaa opiskelukuviot vuoden ajaksi.

Kotona vietetyn vuoden jälkeen aloin kaivata elämääni jotain muutakin sisältöä, joten päätin palata koulunpenkille. Anoin töistä opintovapaata, joka mahdollistaa aikuiskoulutustuen saamisen, mikä taas helpottaa perheemme taloudellista tilannetta (verrattuna siihen, että saisin vain kotihoidontukea).

Opinahjo kutsuu parina päivänä viikossa, minkä lisäksi yritän kuroa kasaan keskenjääneitä suorituksia. Työmäärä on kohtuullinen ja tuo kivaa vaihtelua leikkipuistoarkeen. Lisäksi opiskelumotivaationi on vihdoin kohdillaan, koska osaan nykyään olla ottamatta pänttäämistä turhan vakavasti. Numeroilla ei ole minulle väliä, vaan tärkeintä on, että päähän jää jotain.

Opiskelemani ala on sellainen, jolla on viime aikoina tehty paljon henkilöstövähennyksiä. Tämänpäiväinen toivottomuuteni saikin alkunsa siitä, kun vieraileva luennoitsija ihmetteli, että vieläkö alallemme koulutetaan näin paljon uutta työvoimaa. Kiitos kannustuksesta!

Ongelmallista on se, että tämä ala, ja vain tämä, on juuri se jolle haluan tulevaisuudessa työllistyä. Työtä paiskitut vuodet ovat hioneet ja kirkastaneet ajatuksiani, ja nyt tunnen olevani täsmälleen oikeassa paikassa.

Mutta mistä valaa uskoa siihen, että tulen kyllä löytämään oman paikkani? Että voin tehdä mitä vaan, jos tarpeeksi haluan?

Lohtuni näinä epätoivon hetkinä on ensinnäkin se, että olen vielä suhteellisen nuori, ja työvuosia on vielä reilusti edessä. Toiseksi, töihinpaluu tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta, kun kotona odottaa elämäni tärkein ura – äitinä.