Isän tärkeä tehtävä
Ajattelin kirjoittaa tämän postauksen jo eilenaamulla. Avautumisen siitä, miten nmä kotihommat menee ”tasan” meidän perheessä. Esimerkkinä siis toissayö ja eilisaamu.
– Kipeä lapsi herää yön aikana tsiljoona kertaa yskimiseen. Minä herään yhtä monta kertaa lohduttamaan ja hyssyttämään, kunnes en saa enää unta johtuen omasta flunssasta ja siitä, että odotan vain koska poika seuraavan kerran herää. Mies herää kaksi kertaa: kun kaivan korvatulpan pois korvasta ja käsken hakemaan kipulääkettä ja maitoa.
– Aamulla koko konklaavin pitäisi suoriutua töihin (mulla tokavika työpäivä ja miljoona hommaa tekemättä >räkäinen lapsi on pakko viedä aamupäiväksi tarhaan.) Minä syötän lapsen, puen tämän, vaihdan vaipat ja puen ja meikkaan itseni suht ihmisen näköiseksi. Mies hoitaa itsensä työkuntoon.
Kuulostaako tasa-arvoiselta? Tällaista se ainakin meidän perheessä pitkälti on. Varmasti on omakin vika, mutta napero on niin tottunut näihin järjestelyihin, että jo se että mies syöttääkin ne murot arkiaamuina aiheuttaa aikatauluihin kestämättömän 15 minuutin venymisen.
Illalla olimme tulleet töistä kotiin. Poika änkesi istumaan potalle, ja otinkin häneltä housut pois. Mitään ei tullut, ja poika lähti kipittämään keittiöön. Minä seurasin perässä, ja ehdin juuri nähdä kuinka keittiönpöydän ääressä oleva mieheni syöksyi (siis oikeasti, hyppäsi) tuoliltaan kohti valkoista karvalankamattoa ja siirsi sen syrjään -juuri ennenkuin kakkapökäle tipahti pojan kankusta. Oli sellainen urheilusuoritusten hidastus: isä ilmassa, kakka ilmassa, kumpi ehtii ensin.
Nauroin niin paljon että meinasin tikahtua yskääni ja totesin että on sillä miehelläkin omat hyvät puolensa. Ja oma tehtävänsä.