Jumps jumps

Tänään oli raskausajan ensimmäinen neuvolakäyntini. Kun tiesin jo etukäteen, että se sisältää ”ronkkimista”, en pyytänyt Puolisoa mukaan. Ajattelin että noh, siellä käydään katsomassa että paikat on kunnossa ja vähän keskustellaan. Ja ehkä kuulee ne sydänäänet. No big deal.

Terveydenhoitaja kysyi jo ekalla käynnillä aikaa varatessa, että haittaako, kun että lääkäri on mies. Minä että no ei, sama kai tuo on kuka siellä ronkkii. Yhtä epämiellyttävää on. Täytyy sanoa että tämä (nuori)mies oli kyllä oikein helläkätinen, mutta tilanne tuntui silti aika oudolta. Aiemmin kaikki gynekologini ovat olleet naisia.

Tämä tilanne kuuluu niihin hetkiin, jolloin toivoo voivansa irroittautua ruumiistaan…

Sokerina pohjalla lääkäri (jotenkin on edelleen vaikea ajatella minun ikäistäni tai ehkä jopa nuorempaa pojankloppia Tohtorina) sanoi, että koitetaan kuunnella sydänäänet. Etukäteen hän varmisteli, että menossa on vasta raskausviikko 12+3, eli voi olla ettei ääniä löydy ja siitä ei pidä huolestua. Kuulemma kuuluvat varmasti vasta viikon 13 jälkeen.

No, jännitys tiivistyy. Kohiseva laita päälle ja anturi mahalle. Ja melkein samantien se alkoi. Jumpsjumpsjumpsjumps. Lääkärikin oikein ihmetteli, että kuuluvatpa ne selkeästi, usein kuulemma kuuluu vain istukan kohinaa ja jokunen lyönti. Tämä tyyppi taas ilmoitti olemassaolostaan ihan selkeästi.

En oikein odottanut mitään tältä lääkärikäynniltä, mutta kyllä nuo äänet saivat minut liikutuksen tilaan. Siis että siellä oikeasti elää joku, jolla on jo oma sydän joka lyö noin kovasti.

Ensi viikolla pääsemme myös näkemään hänet, rakenneultra on merkattu kalenteriin tiistaiksi. Ja sinne Puolisokin pääsee mukaan.