Ole kiltti tyttö, saat suklaata palkinnoksi!

Eilinen kahvipöytäkeskustelu herätti kovan halun kirjoittaa syömisestä ja ruualla palkitsemisesta. Eräs työkaverini nimittäin kertoi, että on vasta aikusiällä pääsemässä eroon tunnesyömisestä, johon hän kertoi äitinsä hänet opettaneen.

”Onko väsynyt olo? No äiti tuo linsaa ja keksiä” ja ”jos saat kokeesta kympin, saat karkkipussin”.

Kuinka moni meistä myöntää ajatelleensa töissä ”Jos nyt jaksan tämän tylsän kokouksen, saan hakea suklaapatukan”. Tai ”tsemppaan vielä tämän raportin ja sitten saan hakea batteryä että jaksan”.

Tai opiskeluaikana ”kunhan tästä tenttiviikosta selviän, vedän kyllä perseet!”

Tänä aamuna mietin itse että: ”jos jaksan tämän viikon, niin perjantai-iltana haetaan taatusti pitsaa”. 

Palkintopitsa.

Kyse on siis itsensä palkitsemisesta herkuilla. Ja vaikka sen kokouksen tai raportin kirjoittamisen jälkeen ei enää ehkä niin aktiivisesti tekisikään mieli sitä suklaata tai karkkia (monesti mussuttamisen halu liittyy myös homman tylsyyteen) niin onhan sitä haettava kun tuli itselleen luvanneeksi. Eli tulee syötyä jotain, mitä ei ehkä edes haluttaisi, sillä se on PALKINTO.

Teemalta tuli viime viikolla amerikkalaisten ylipainoa käsittelevä dokumentti, jossa eräs laihduturyhmä opetteli syömistä uudella tavalla. Ryhmä läskejä (anteeksi, mutta amerikkalaisissa laihdutusohjelmissa he eivät ole enää ylipainoisia vaan oikeasti sairaan lihavia) sai käteensä suklaakakun palasen. Ohjaaja käski ensin nuuhkaista sitä ja katsella sitä. Sitten maistaa pienen palan ja makustella rauhassa. Syödä sitten lisää, jos vielä halutti. Aika suuri osa ryhmästä jätti palan syömättä, sillä he huomasivat, että maku ei vastannut tuoksua tai että ei tehnyt mieli enempää.

Succes storynä ohjelmassa esiteltiin pariskunta, joka oli laihtunut valtavasti sillä, että he luovat ruokailusta rauhallisen tapahtuman, istuvat rauhassa pöytään ja tutkailevat ruokaansa hartaasti ennen kuin päättävät alkaa HITAASTI syömään sitä. Ensin ajattelin että antaa nyt ruuan jäähtyä tuolla tavoin. Sitten mieleeni tuli muutama omakohtainen kokemus, jossa juuri kauhea nälkä ja kiire saa sinut lappamaan suuhusi huomattavasti enemmän ruokaa kuin todellinen nälkä vaatisi.

Kun raskaana ollessa on pakko syödä usein, ettei huono olo yllättä, on huomannut syömistavan positiiviset vaikutukset. Vaikka maha kasvaa, eivät puntarin lukemat ole valtavasti nousseet. Kun syö pitkin päivää pieniä annoksia ihan tavallista ruokaa (hedelmiä, aamupalasämpylän) ei nälkä kasva missään kohti hallitsemattomaksi ahmimiseksi, ja makeanhimo on vähentynyt valtavasti.

Muistan vieläkin sen autuuden, kun lapsena naapurikaupunkiin tuli karkkikauppa, josta sai itse lappaa karkkinsa pussiin. Meillä kun joutui menemään kioskille ja sanomaan että ”markalla noita”.

Tuon kahvipöytäkeskustelun perusteella ajattelin, että pyrin itse opettamaan lapselleni, että huonoa oloa tai toisaalta menestymistä vaikkapa koulussa ei palkita herkuilla vaan jollain muulla mukavalla tekemisellä.

Pitäisi ehkä itsekin opetelella ajattelemaan vaikkapa että: ”jos selviän tästä viikosta niin saan palkaksi hieronnan tai vaikka jalkahoidon!”