Milloin sinusta tuli aikuinen?
Tämä teksti -kuten monet aiemmatkin- sai alkunsa työpaikan kahvipöydästä. Työkaverini kertoi, että hänen tyttärensä täyttää viikonloppuna 14 vuotta. Ja on mielestään ylittämässä merkittävän ikäpaalun, on melkein aikuinen. Tuosta heräsi keskustelu, että milloin sitä on kokenut olevansa aikuinen.
Elokuvien ikärajoissa 18 vuotta on aikuisuuden raja. Itsehän ei vieläkään uskalla katsoa kauhuleffoja…
Minäkin elin aikanani siinä uskossa, että 18 vuoden ikä on selvä raja aikuisuuteen. Ajokortti, oikeudellinen vastuu – kyllä, olin muka aikuinen. Ajattelin, että viimeistään 25 vuoden iässä minulla on varmasti se omakotitalo, mies ja lapsi. Ensimmäisen identiteettikriisin koin joskus parinkympin hujakoilla, kun tajusin että ne missit (kyllä, missit olivat siihen maailmanaikaan vähän eri arvossa kuin nykyään…) alkavat olla nuorempia kuin minä. Kun koko lapsuuden oli katsellut missejä ja ajatellut, että ne ovat niin aikuisia. Ja yhtäkkiä ne olivatkin sinua itseäsi nuorempia, suorastaan pentuja.
Äänestysikäraja on pysynyt polemiikista huolimatta 18 vuodessa.
No, ei ollut omakotitalosta tietoakaan 25-vuotiaana. Sen sijaan sain niihin aikoihin karistettua matkastani erään niistä ”varhaisen aikuisuuden” löydöksistä, väkivaltaisen tyhjäntoimittajan joka roikkui avokkinani monta vuotta. Aikuinen? No tuskin. Opiskelin yliopistossa , tein töitä sen verran että sain laskut (ja baari-illat) maksettua ja biletin hurjasti. Sosiaalinen elämä oli vilkasta, mutta monet suhteista (niin ystävyys- kuin miessuhteetkin) olivat kovin lyhytikäisiä. Ajattelin että kolmekymppisenä minulla olisi työ, mies ja se omakotitalo. Ja ehkä lapsiakin. (Mutta just nyt on kivaa näin. Jaha, taasko se vodkaredbull loppui?)
Täysi ikä (18 v) ei vielä riitä viinan ostoon. Kuva: Alko.
No, päästään 30 ikävuoden kriittiseen rajaan. Biletys oli vähentynyt uuden miehen myötä. Asumme jo rivarissa. Töistä ei ollut kehumista, niitä oli, mutta sopimukset olivat kuukauden pituisia ja jatko aina epävarmaa. Lapsenhankinta alkoi olla mielessä,mutta siinä vaiheessa mies ahdistui ja päätti suhteen. Onneksi olen harrastusten kautta löytänyt uusia, ihania ystäviä että en jäänyt tyhjän päälle vieraaseen kaupunkiin, jonne olin miehen perässä muuttanut. Lakkasin tekemästä aikatauluja ok-taloista ja lapsista.
Jossain tämän eron jälkeen olen todella kasvanut aikuiseksi. Kyllä, soitan edelleen herkästi vanhemmilleni, etenkin jos joku minulle vieras asia (kuten auto) hajoaa. Olen kuitenkin hyvässä työpaikassa (ne laskut…) ja tiedän mitä tahdon lähivuosina tehdä. Minulla on ihana avopuoliso, omakotitaloa ei ole enkä sellaista kaipaakkaan, ja nyt -33-vuotiaana- se lapsikin on tulossa.
Mitä se aikuisuus sitten on?
Eilen Puolison tiskipöydälle jättämät astiat alkoivat ärsyttää minua, ja huomautin hänelle asiasta ystävälliseen sävyyn. Hän keräsi kiltisti astiat ja homma oli sillä selvä. Mielessäni kehuin itseäni aikuismaisuudesta, sillä ne asiat jotka mieleeni tulivat, kun näin keittiön sekasotkun, eivät suinkaan olleet yhtä ystävällisiä kuin sanani. Ei olisi muuten onnistunut parikymppisenä…
Eli ajattelisin, että parisuhteessa aikuisuus on jotain sellaista, että on valmiimpi tekemään kompromissejä, sanomaan ystävällisiä sanoja huutamisen sijaan ja pyrkimään siihen, että molemmilla olisi hyvä olo.
Jo nyt myös raskaus on saanut minut vähemmän itsekkääksi (ja enemmän aikuismaiseksi?), sillä tuon mahatyypin ”sanomisia” on pakko kuunnella. Epäilemättä hän syntyessään tulee aikuistamaan meitä vielä paljon.
Milloin sinä ajattelit olevasi aikuinen ja milloin todella aikuistuit?