Kun oma kroppa pettää
Eilen illalla lähdin intoa puhkuen kävelylenkille. Kaunis auringonpaiste, sulaneet pyörätiet ja joenrantaa hölkkäävät ihmiset olisivat houkutelleet juoksemaankin, mutta mahan koko alkaa olla sitä luokkaa ettei selkä enää kestä juoksemista. Painelin siis reipasta kävelyä normaalia vitosen lenkkiä.
Lähellä puoltaväliä mahaan alkoi pistää. Normaalisti (ei-raskaana ollessa) kipu on vaan siedettävä, hengitettävä tai käveltävä ehkä pätkä ja se loppuu. No tämä vain paheni. Koko alavatsaa alkoi supistamaan. Oli pakko hiljentää vauhti mateluksi.
Ei sitten juosta. Tai edes kävellä reippaasti. Niih.
Kiukutti. Miksi en voi edes kävellä (herranen aika sentään, kävellä!) reippaasti? Miksi tyhmä kroppa ja tyhmä maha pistävät vastaan, vaikka kropassa olisi voimia mennä vaikka minkälaista pomppua? Haluaisin liikkua, haluaisin!
Kävelin siis hiljakseen kotiin ja koko loppuillan ärsytti. Puoliso tuli hyväntuulisena omista kahden tunnin rymytreeneistään ja ärsytti vieä enemmän. Siinä kiukutellessani pohdiskelin asiaa ja tajusin, että liikunta merkitsee minulle enemmän kuin olen ajatellutkaan.
Minulla ei ole aikuisikänä aikana tullut koskaan taukoja liikuntaan normaaleja flunssajaksoja lukuunottamatta. En ole katkonut luitani tai sairastanut pidempää lepoa vaativia sairauksia. Aloin ymmärtää paremmin muutamaa ystävääni, joista toisen pohkeen alueelle tullut rasitusmurtuma piti puolisen vuotta pois kaikesta jalkojen päällä tapahtuvasta liikunnasta. Tajusin nyt, etten silloin osannut olla oikein empaattinen, kun toinen rypi pohjamudissa joutuessaan jäämään pois rakastamiltaan jumppatunneilta.
Toisen ystäväni tarina on vielä ikävämpi: hän oli kolarissa (johon toinen osapuoli oli syyllinen) ja loukkasi selkänsä siihen malliin, ettei ole kolarin jälkeen voinut juosta tai harrastaa äkillisiä liikkeitä tai pomppuja sisältäviä urheilulajeja. Myös hänen juuri opiskelemansa fysioterapeutin ammatin toteuttaminen jäi toistaiseksi haaveeksi, sillä selkä ei kestä hieromista tai hankalia työasentoja.
Pois siis paha ärsytys, oma liikuntarajoitteinen tilani kestää kuitenkin enää kolmisen kuukautta ja sen jälkeen saan taas sitaista lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.