Äitipää ja jumpalle pääsyn vaikeus

Tänään en taas tiennyt itkeäkkö vai nauraa tämän äitipään kanssa. Tulimme siis reissusta kotiin eilen, ja totaalisen suklaaöverin seurauksena mieleen juolahti että voisin vaikka lähteä jumpalle. No mieshän on kotona lapsenvahtina eli ei muuta kun jumppakamat laukkuun ja jumppapaikkaa kohti. 

Kirjautuessani sisään ihmettelin että eipäs näy vaihtoehdoissa sitä kahvakuulatuntia johon olin menossa jenkkakahvojani pienentämään. Pienen ihmettelyn jälkeen tajusin, että jep jep olin katsonut JOULUlukujärjestyksestä edellisen lauantain tunnit ja kas kummaa, nehän ovat nyt jouluaikaa erit joka päivä eli kyseistä tuntia ei olisi. Niin ja siis silloin kun kyseinen JOULUlukkari vaihtui ajelin myös kerran turhaan paikan päälle kun olin menossa sen TAVALLISEN lukkarin tunnille ja sehän oli taas uudet jumpat eri aikoina. Ei saisi vaatia että äitipää muistaa katsoa tarkalleen ja vielä uudemmankin kerran joka kerta jotain lukkaria ennenkuin päättää lähteä kuntoilemaan.

Moisesta kymmenen kilometrin ajelusta ärsyyntyneenä päätin, että kun se kahvakuulatunti oli kuitenkin illalla niin päräytän sinne uudemman kerran. Tällä kertaa ajoitus onnistui, ja meni jopa puoleenväliin jumppaa ennenkuin huomasin että mulla on jumppatoppi väärinpäin päällä. Saumat vaan näkyi ulospäin ja valmistajan laput heilui niskassa, mutta niin heilui kuulakin ja ehkä 15 konvehdin kalorit karisivat pois painamasta (jäljellä siis enää noin 150?)

Jumpan jälkeen kestikin hetken ennenkuin pääsin takaisin autolle, sillä unohdin täysin mihin kaappiin olin jättänyt vaatteeni. Katsoin parhaaksi odotella pahimman ryysiksen laantumista ennenkuin aloin käymään läpi kaikki pukkarin kaapit löytääkseni toppatakkini. Löytyi se lopulta. Jos se pääkin löytyis taas joskus.