Anteeksipyyntö

Minäkin olin ennen niitä. 

Välttelin paikkoja, joissa oli huutavia lapsia. Kurtistelin kulmiani, jos joku mukula uskalsi alkaa kiljumaan minun tilassani, oli se sitten ravintola, bussi tai lentokone. Sunnuntainen mäkkäri oli kauhistus, etenkin jos olit itse krapulassa. Ihmettelin että pakkoko noita sinappikoneita on raahata mukanaan joka paikkaan – etenkin jos ne huutavat.

Sunnuntaina lähdimme pohjoisen mummolassa käymään. Juna seisoi laiturilla ja odotti etelästä tulevaa pendolinoa 20 minuuttia. Se riitti saamaan väsyneen poikani hirmuiseen raivoon. Yritin tuttia, tissiä, hyppelyä, laulamista ja suurinpiirtein päällään seisomista. Sunnuntai-illan kunniaksi juna oli melko täynnä, ja tunsin selässäni ihmisten paheksuvat katseet. ”Eikö tuo nyt saa tuota pentua hiljaiseksi”. Olin kävelevä anteeksipyyntö, mutta kun mikään ei auttanut. Muutama matkustaja vaihtoi lähistöltäni paikkaa toiseen vaunuun.

Juna lähti liikkeelle ja poika nukahti, nukkui melkein koko loppumatkan. Väsynyt ja hikinen äiti huokasi helpotuksesta ja pyysi mielessään anteeksi niitä kaikkia äitejä, joita on itse mulkoillut.

”Ei se yleensä huuda, mutta…”