Kiitollisuutta ja itsensä ruoskintaa
Eilen jouduin taas vähän miettimään asioita. Luin nimittäin facebookista erään vanhan ystäväni päivityksen, että hyvä että puolta kilometria jaksoi kävellä, suunta on vain ylöspäin. Kyselin sitten yksityisviestillä, että mikä on hätänä, onko hän ollut sairaana vai mitä.
Haikaralla on outo huumorintaju. Toiset se löytää nopeammin kuin toiset.
Vastauskin tuli: keskenmeno ja kohdun ulkopuolisen raskauden hoito samaan aikaan. Kohdun ulkopuolinen raskaus oli jouduttu lopulta leikkaamaan, kun ei ollut pelkillä lääkkeillä lähtenyt. Samaan hengenvetoon hän myös kertoi, että lasta on yritetty jo parin vuoden ajan, ja nyt asiaan oli saatu apuja – eli tärpännyt oli mutta ikävin loppuseurauksin. Kaiken tämän tuloksena hän oli kärsinyt melkoisesta verenvuodosta, ja hemoglobiinit olivat tipahtaneet alle sadan eli olo on varmasti todella heikko.
Ystäväni jaksoi kuitenkin onnitella minua (hän tiesi raskaudestani jo ennen tapahtunutta) ja toivoa, että kaikki menisi hyvin loppuun asti. Kyseli myös, että tärppäsikö meillä heti ensimmäisellä kerralla.
Meillähän tämä vauvanteko liittyi pikemminkin laiskuuteeni vaihtaa pillerit toiseen merkkiin (silloiset aiheuttivat turvotusta ja väsynyttä oloa). Sanoin Puolisolle, että eiköhän jätetä pois, onhan tässä jo ikääkin että jossain vaiheessahan se päätös on tehtävä. Ja viimeiset kuuluisat sanani, joista Puoliso jaksaa minua muistuttaa olivat: ”Minähän oon muutenkin jo niin vanha natku, että tuskin tässä nyt heti paksuksi pamahdetaan”.
Joo, kyllä pamahdettiin. Siis samantien. Kun ennen eräitä pikkujouluja tein raskaustestin, joka sitten näyttikin positiivista, olivat ensimmäiset sanani:
”Voi v…u. Mulla on siideriä jääkaappi täys ja kaverit tulee illalla kylään. Kiva joo!”
Tokihan tapahtuma oli alusta asti iloinen asia, mutta se nopeus millä tulin raskaaksi ei jättänyt aikaa oikein pohdiskella asiaa etukäteen. Onneksi myös Puoliso oli naureskelustaan huolimatta alusta asti sitä mieltä, että tämä on hyvä juttu. Asian pohtiminen alkoi sitten samantien, ja viikon päästä oli jo ihan huippujuttu, että odotin vauvaa!
En ehkä ole oikein osannut olla kiitollinen myöskään tästä raskauden helppoudesta. Eilen pesin raivopäisenä ikkunoita, olen kärrännyt kottikärrytolkulla märkää paskaa hevoseni aitauksesta ja viime viikolla laukkailin vielä hevoseni kanssa metsässä. Kuukausi sitten bileissä tapaamani uusi tuttavani, jonka kanssa vaihtelemme kuulumisia facebookissa, taas on jo sairauslomalla. Meillä on laskettu aika melkein päivälleen samaan aikaan, ja hänelle pelkkä imurointi aiheuttaa kovia supistuksia.
Ehkä siis koitan miettiä kaksi kertaa ennenkuin seuraavan kerran kiroan möhkömahaani tai jotain sen estämää tekemistä. Vaikka valitettavasti ihminen onkin niin itsekäs olio, että punnitsee asiat pitkälti vain omien senhetkisten tuntojensa näkökulmasta.
Tämänhetkiset tunnot täällä ovat nälkä, ja perkules kun unohdin aamukahvileivän kotiin :(