Liikunta > hyvä olo. Tai sitten ei.

Kävin eilen pitkäasta aikaa kunnon rääkkijumpassa. Kesä on hölkkäilty mukavuusalueella (”kun on niin kuumakin”) ja se kyllä tuntui. Vajaan tunnin pomppiminen tuntui jatkuvan ikuisesti ja jalkani väsähtivät täysin.

Jumpan jälkeen olo oli euforinen. Pakko päästä uudelleen!

Keväällä kävin rääkeissä kahdesti viikossa ja pysyin hyvässä kunnossa. Miksi siis nyt on mennyt näin pitkään ilman kunnon treeniä?

Ai niin, se on se lapsi.

Tai ei se lapsi, mutta ne työt ja se lapsi.

Se syyllisyys mikä siitä puolentoista tunnin iltamenosta seuraa, kun on ollut jo sen kahdeksan tunnin työpäivän pois lapsen elämästä. Keväällä, vielä hoitovapaalla ollessani lähdin mieluusti illalla käymään pois kotoa, sillä sen jälkeen jaksoin taas aivan eri tavalla leikkiä pojan kanssa. Ja samalla isä ja poika saivat kahdenkeskeistä laatuaikaa ilman minua. Tällä hetkellä pystyn lähtemään jumpille ilman huonoa omatuntoa vain viikonloppuisin – tai ei sittenkään, sehän on aikaa joka on varattu asioille joita ehtii kerrankin tehdä koko perheen voimin.

Taidan siis illalla lähteä vaunulenkille hölkkäilemään. Kai sitä vielä joskus ehtii sinne jumpillekin, kymmenen vuoden päästä viimeistään?

Miten te olette yhdistäneet työt, lapsenhoidon ja liikunnan?