Oli vähällä käydä tosi pahasti
Lauantaina oli vähällä käydä tosi pahasti. Siis sekä mulle että Pojalle. Mutta aloitetaanpa ensin iloisemmista asioista: päivä alkoi ylioppilasjuhlilla, ja ilokseni mahduin vieläkin kaverin lakkiaisiin ostettuun mekkoon. Ja nyt siitä muistettiin ottaa kuvakin.
Mainio teinimallin mekko mahtui vielä päälle 🙂
Ylioppilasjuhlat, joissa kävin olivat sikäli merkitykselliset, että kyseessä oli poika joka on kasvanut yläasteikäisestä sijaisvanhempien perheessä. Eli tällainen ehta syrjäytyneeksi ja melkein jo toivottomaksi tapaukseksi todettu nuorimies, joka sitten rakkautta ja rajoja saatuaan kävi koulunsa loppuun ja sai lakin. Juhlissa oli meidän tuttavien ja ystävien lisäksi myös monia sosiaalityöntekijöitä, erityisopettajia sun muita. Olivat monelle ensimmäiset ylioppilasjuhlat ”viran puolesta”. Ikävä tosiasia on, että sillä työsaralla riittää hautajaisia ja ristiäisiä mutta vain harvoin valmistumisjuhlia tai häitä…
Illalla sitten lähdimme kavereiden kanssa piknikille keskustan puistoon ja siitä hetkeksi terassille. Porukkaa oli liikkeellä paljon, aivan kuten valmistujaislauantaihin kuuluukin. Puolenyön jälkeen pelkkää fantaa nauttinutta tulevaa äitiä alkoi kovasti väsyttää, joten päätin lähteä kotiin. Pyörällä tietysti, matkaa kun on alle 2 km ja ihana lämmin kesäyö.
Jo puolivälissä matkaa aloin epäillä hankkeen järkevyyttä väisteltyäni kaupunkiin kiirehtiviä kännisiä ihmisiä, jotka polkivat minua vastaan. Eräskin poika ajoi ilman käsiä, kännykkään puhuen, ja ajautui koko ajan enemmän ja enemmän minun puolelleni tietä. Väistin nurmikolle asti, ja viime hetkellä sankari otti tangosta kiinni ja käänsi pyöränsä omalle puolelle. Niinpä olin jo etukäteen vähän herkässä tilassa, mutta siunailin että enää viimeinen ylämäki ja sitten olen kotona.
No, siinä viimeisessä ylämäessä vastaan tuli melkoista vauhtia mäkeä alas kolme nuortamiestä, kaikki ajoivat kaljatölkki toisessa kädessä ja hölöttäen ja mutkitellen. Katsoin jo kaukaa, että väistän niin reunaan kuin mahdollista, mutta siinä kohti vieressä kulkeva autotie on muutaman metrin alempana kuin pyörätie, eli piennarta ei ollut. Noin kymmenen metriä ennen minua se sitten tapahtui: kaksi pojista törmäsi yhteen ja kahden pojan ja kahden pyörän sekasotku lähti tulemaan hyvää vauhtia suoraan minua kohti. Voin vannoa, että näin lähestymisen kuin hidastetussa filmissä, eikä silti ollut aikaa muuhun kuin laskea äkkiä omat jalat maahan ja koittaa pitää omasta pyörästä kiinni. Toinen pojista räpiköi jollain tapaa pyöränsä kanssa ohitseni vasemmalta, ja toinen taas kierähti pyörätien laidan yli ja kieri autotielle asti. Minun pyöräni eturenkaaseen siis törmäsi lopulta vain yksi pyörä, mutta sekin riitti jo töytäisemään oman pyörän tangon mahaani vasten.
Poika siis makasi liikkumatta autotiellä ja minä hengittelin paikallani seisten. Oli varmasti ensimmäinen kerta elämässäni, kun en ajatellut ensimmäisenä itseäni, enkä edes sitä poikaa. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli että ”onhan lapsi kunnossa”. Kun totesin ettei mihinkään satu, vaikka jalat tärräsivätkin holtittomasti, kiinnitin huomiota maassa makaavaan poikaan. Hän nousi ylös, höhötteli ja pudisteli tomuja vaatteistaan. Toinen kolarissa ollut poika tuli myös takaisin ja kysyi kaveriltaan että onko kaikki kunnossa. Katsoin poikia ja sanoin että ymmärrättehän te, että tässä olisi voinut käydä tosi pahasti. Pojat huomasivat vasta silloin mahani, toinen valahti aivan valkoiseksi ja alkoi ankyttää että ”ei saatana, oletko raskaana”. Minä itkua nieleskellen että olen, että muistakaapa olla vähän varovaisempia.
Tiedän, olisi ollut kunnon saarnan paikka, mutta jalat täristen ja itkua vääntäen piti vaan päästä äkkiä kotiin. Pojat pyytelivät kamalasti anteeksi ja minä polkaisin viimeiset 50 metriä kotiin. Uni ei todella tullut heti, vaan pakostakin miettin mitä olisikaan käynyt, jos pojat olisivat törmänneet viisikin metriä myöhemmin. Olisin luultavasti ollut mahani ja pyöräni kanssa samassa kasassa ajotiellä. Onneksi Poika ymmärsi äidin järkytyksen ja potki oikein kunnolla koko lopun hereilläoloaikani, kuin ilmaistakseen että täällä on kaikki hyvin. Sen verran tanko kuitenkin kolahti mahaani, että navan vieressä oli mustelma yöllä, kun Puoliso kotiutui baarista. Myös hän sai esimakua vanhemmuuden kauhuista, sillä tottakai tilanne säikäytti hänetkin.
Sellainen sydämenpysähdys se, ensimmäinen mutta tuskin viimeinen vanhemmuuden tiellä…