Hormoonihirviö, ai minäkö?
Keskiraskauden piti olla sitä seesteistä aikaa, jolloin mikään ei kauheasti vaivaa ja mielikin on auvoinen. Joopa joo. Oon viikon sisään itkenyt pikaisesti laskettuna aikakin 3 kertaa. Täytyy sanoa, että kaiki itkukerrat ovat jollain tavalla liittyneet raivoon tai vitutukseen, eivät siis liikuttumiseen tai vaikka suruun. Eikä yksikään kohtaus ole varsinaisesti johtunut raskaudesta tai sen vaivoista. Nämä aiheuttivat itkupuuskan:
1. Auton korjauslasku (lopullinen summa oli 1600 e, phuuuuuh).
Mekaanikon soitto sai aikaan kamalan itkukohtauksen, jota kesti toista tuntia. Suunnaton vitutus siitä, että noillakin rahoilla vauvalle olisi saatu jo hienot vaunut ja byäääähh….
*keleen romuläjän korjaus, miten se voi olla niin kallista?
2. Eilinen jumppakatastrofi.
Maanantai-iltana jumppaohjelmassani on minun lempiohjaajani vetämä bodypump, joka on harvoja ”kovempia” treenejä joita enää pystyn vetämään. Odotin siis sitä innolla. No sitten Puoliso keksii, että kun on niin kylmä, voisin heittää hänet omiin treeneihinsä ennen jumppaa. Sanoin kyllä selkeästi, että minun on oltava omalla liikuntakeskuksellani 15 min ennen tunnin alkua, jotta ehdin vaihtaa vaatteet ja laittaa painot valmiiksi. No syystä tai toisesta lähtö viivästyi sen verran, että Puolison omalle salille (joka tietysti sijaitsee vastakkaisella suunnalla) heitettyäni autoni oli liikuntakeskuksen edessä minuuttia ennen kuin tunti alkoi.
Lopputulos: kävin kurkkaamassa että sali täysi, ohjaaja jo aloittelemassa, en ehdi mukaan. Jäisinkö vaikka salille tekemään jotain? En jäänyt. Itkupotkuvitutusraivokohtaus, soitin Puolisolle että ”piip en ehtinyt sinne tunnille, piip piip piip”. Sitten kotiin ja kävelylenkille puhisemaan raivoja pois. Vieläkin harmittaa, ja ilmoitinkin että maanantai-illan pumppi on pyhä, ja siihen menen aina ajoissa, Puoliso sotkekoon pyörällä tai prkl vaikka kävelköön treeneihinsä.
Pyhä olkoon maanantai-illan pumppi.
3. Tämän aamun ahdistus.
Olin jo lähdössä töihin ja painelin alakerran autohalliin hakemaan pyörää. Auton nähdessäni tajusin, että siitä on bensa tosi vähissä, ja jos en muistuta asiasta Puolisoa, hän ei taatusti muista tankata autoa ja illalla kun minun pitäisi päästä hevosta hoitamaan on tankki ihan tyhjä. Ajattelin siis soittaa nopeasti ja muistuttaa. Ja mitä puhelimestani kuuluukaan ”numeroon, johon yrititte soittaa, ei juuri nyt saada yhteyttä”.
Siltä seisomalta marssin takaisin kotiin ja avauduin runsassanaisesti Puolisolle siitä, että se piip puhelin pitäisi ladata että se toimii. Että jos minulle tulee hätä, kaadun vaikka työmatkalla pyörällä tai vauvalle tulee hätä, niin miten minä saan hänet kiinni jos en puhelimella? Savumerkeillä? Ja tähän tietysti vielä kyyneleet päälle.
Jos käy näin, niin lähiomaisen olisi paras vastata puhelimeensa…
Että seesteinen odottaja täältä vaan päivää. Alkaa näköjään tässä vaiheessa käymään hermon päälle myös tuollaiset Puolison ominaisuudet (hajamielisyys ja myöhästely), joita ennen pidin vaan söpöinä. Vai liittyykö tämä laajemmin sellaiseen avuttomuuteen ja toisesta riippuvaisuuteen, johon en ole tottunut.
PS: vauvalla tuntuu kuitenkin olevan kaikki hyvin, eilen kun yritin käydä nukkumaan tyyppi rumbasi mahassa siihen malliin, ettei hommasta tullut mitään…
