Eilen Juttaa ja puolen vuoden superdieettejä katsellessani ihmettelin, miten paljon odotuksia painonpudotukseen liittyy. En yhtään vähättele jaksossa nähdyn Piian painonpudotuksen tarvetta, mutta ne odotukset joita painonpudotukseen liittyi, olivat epärealistisia. Hän nimittäin odotti, että ”työkuviot ratkeavat jotenkin, kuin itsestään”, kunhan paino putoaa. Rohkea pariskunta, kun myönsi että kilot aiheuttavat kitkaa seksielämään. Mutta hieman minua epäilyttää, että jos on vuosia ollut ylipainoinen, niin laukaiseeko laihtuminen alasti olemiseen liittyvät estot? Entä sitten kun nahka ja tissit roikkuvat? Tottuuko vähissä vaatteissa olemiseen koskaan, jos on jo aikuiselämänsä oppinut piilottelemaan itseään?

Karistaako laihari kilojen lisäksi muutkin ongelmat?

Ohjelmaa katsellessani tsättäilin samalla ystäväni kanssa, ja mietiskelin erään yhteisen ystäväni asennetta, kun kysyin häneltä että miten hänen laihdutuskuurinsa elämäntapamuutoksensa etenee (sivumennen sanottuna elämäntapamuutos ON hyvä idea, ystävänikin nimittäin kuuluu näihin jojo-laihduttajiin jotka laihtuvat helposti 10 kiloa mutta lihovat sen takaisin vuoden kuluessa). Hän kyllä selitti uusimmat kuulumiset, oli taas joulun jälkeen skarpannut ja hyvällä mallilla oltiin, mutta jotenkin kovin nuivasti. Enkä siis missään tapauksessa kysynyt tätä mitenkään pahaa tarkoittaen,vaan koska hän oli jo aiemmin asiasta kertonut ja halusin tsempata häntä (ulkoinen muutos oli selvästi näkyvä). Tsättiystäväni vastaus oli minusta hämmentävä:

”Oisko siinä kyse siitä, että kun sie oot normaali, ja sinut vartalosi kanssa. Kun sinä kysyt laihduttamisesta, asia katsotaan helposti jotenkin negatiiviseksi, vähättelyksi tai jotain. Jos minä oisin kysyny, niin se olis vertaistukea”, itsekin painon kanssa kamppaileva ystäväni totesi.

Onko siis niin, että normaalipainoiset eivät saa puhua laihduttamisesta? Että se on vain ylipainoisten etuoikeus?

Itsellänikin on kokemuksia laihduttamisesta. Parikymppisenä, ensimmäisen kunnon seurustelu- ja yhdessäasumissuhteeni aikana aloin paisua kuin pullataikina. Hevostelun lisäksi en harrastanut mitään muuta, ja auvoisat koti-illat sohvalla rakkaan ja sipsipussin kera alkoivat näkyä. Itse asiassa paino oli vain muutaman kilon korkeampi kuin mitä se on nyt, (olen 167 cm pitkä ja tuolloin painoin pahimmillaan 68 kiloa) mutta tuolloisessa kropassani ei ollut lainkaan lihasta. Lopulta äitini totesi, että sun tarvis tehdä jotain. Ensin tietysti loukkaannuin, mutta niskojen nakkelun jälkeen liityin Painonvartijoihin, ja vajaan vuoden kuluttua painoin 60 kiloa. Tämä pelkällä ruokavalion muutoksella, liikuntaa en lisännyt. Sen jälkeen en ole laihdutuskuureja (sellaisia viikon tahdon-näyttää-hyvältä-tässä-bilemekossa -kuureja ei lasketa :D) harrastanut, vaan lisännyt liikuntaa ja jatkanut terveellistä syömistä.

Ohjelman laihdutuskamppailua seuratessani totesin ystävälleni, että olen sitä mieltä että naisen painonnousu yli sataan kiloon on merkki siitä, että ruokavalion lisäksi vikaa on myös pääkopassa. Eli syöminen liittyy johonkin tunneasioihin, ahdistavaan elämäntilanteeseen tai vastaavaan. Yli satakiloiseksi ei vaan lihota tyyliin ”jäipä noista kahdesta lapsesta vähän läskiä vyötärölle”, vaan siihen tarvitaan jo melko epäterveellisen kokoisia ruoka-annoksia ja -aineita. Surusyömistä, stressisyömistä, ahmimista tai jotain.

Ja sitten on vielä asia, josta Piakin eilisessä jaksossa ahdistui: ”jos painon pudottaminen on näin vaikeaa, niin miten sen saa pidettyä alhaalla?”

Oletteko onnistuneet laihduttamisen jälkeen olleet tyytyväisempiä elämäänne? Onko laihdutustulos ollut pysyvä?