Tmä viikko on oltu mummolassa ja minä olen käynyt luennoilla uistelemassa miltä se opiskelu tuntuu. Mukvaltahan se, voisin kyllä palata tuollaiseksi puolipäiväopiskelijaksi ihan mieluusti. Mutta ei, yhtenä päivänä salaattilounaalla (ah, valmista ruokaa!) istuessani puhelin soi ja pomohan siellä soitteli ja kyseli että olenkos palaamassa töihin.

Paniikki. Ahdistus. Epävarmuus.

Kun äitiysvapaa viime kesänä alkoi, tuntui että se jatkuu IKUISESTI. Hei, mulla ei työurani aikana ole ehtinyt vielä koskaan olla edes täysiä kesälomia, saati sitten montaa kuukautta vapaaaaaata. Mutta nytkö se jo loppuu?

Kyllä, olen palaamassa. Eikä tuo ensimmäinen pätkä ennen kesälomia edes tunnu (kovin) kamalalta, silloinhan mies on kotona huolehtimassa pojasta. Mutta mutta… En oikeastaan tahtoisi. Lohdutuksena tilanteessa on se, että tiedän että pestini loppuu tmän vuoden lopussa. Silti se tarkoittaa, että syksyksi pitää hommata pojalle hoitopaikka ja viedä ressukka hoitoon vieraille ihmisille ja vieraaseen paikkaan. Minulla ei ole mitään päivähoitoa vastaan ja isommille lapsillehan toisten kanssa leikkiminen ja oleminen on tosi hyvä juttu, mutta aivan noin pientä en haluaisi vielä maailmalle potkaista. Mutta sitten toisaalta: vain puoli vuotta, toki olen syksyn vielä osa-aikahoitovapaallakin ja palkka on kuitenkin aika mukava juttu. Vuodenvaihteen jälkeen voin sitten jäädä työttömänä hoitelemaan muksuani, ja mistäpä sitä tietää jos siinä vaiheessa toinenkin tekisi jo tuloaan.

Hampaiden pesu on vakava paikka. Melkein yhtä vakava kun äitille töihinmeno.

Mutta kaikki nämä asiat pyörivät nyt päässäni kaaoksena. Lupasin mennä ensi viikolla käymään töissä, ensi tilassa täytyy nimittäin selvittää kertyneet kesälomapäivät, miehen kesälomapäivät, mummon ja papan kesälomat ja ostaa kalenteri ja alkaa jakamaan kesän hoitovastuut. 

Ajatuskin ahdistaa.