Tänään raivasin itsekseni keittiötä ja jupisin kun mies oli taas jättänyt aamukahvikuppinsa pöydänreunalle vaikka vieressä oli *ttu tyhjä tiskikone. Mieleeni tuli äitini kanssa käymäni keskustelu, jossa manailin jotain Puolison tekemistä/tekemättä jättämistä hänelle. Äitini kysyi:

”Mitä sinä sitten ihailet hänessä?”

Mieleen tuli montakin asiaa, fyysisiä ja henkisiä, mutta ensimmäisenä laukaisin kuitenkin:

”Keskittymiskykyä kaaoksen keskellä.”

Itsehän olen niin neuroottinen, etten pysty edes sitä ihanaa päiväuntenaikaista teehetkeä viettämään ilman, että ensin täytän tiskikoneen, siivoan keittiön ja pyyhin ruokapöydän. Sitten, ah, voi hyvin olla että parvekkeelta kuuluu jo kiljumista.

Mieheni taas pystyy täysin ilman ongelmaa keittämään kahvit, raivoamaan kahvikupin mentävän tilan pöydännurkalta ja uppoutumaan lehteen/kirjaan/nettiin vaikka tuntikausiksi. Sama pätee myös konsolipelaamiseen, töiden tekemiseen tai mihin tahansa keskittymistä vaativaan asiaan. Ilman, että hänen mieleensä edes juolahtaisi että ohhoh, ruokapöytä on kuin sotatanner talouspaperisutteineen ja puurokuppeineen.

Masukuvista tämä oli yksi suosikeistani. 

Sama pätee nukkumiseen ja lepäilyyn. Rakas puolisoni voi mainiosti viettää koko sunnuntaipäivän kalsareissa ja sisällä, nukkuen ja syöden ja vaikkapa pelaten. Tehden ei-mitään. Minulla taas alkaa ahdistaa jos nukun kymmentä pidempään (okei, tästä on vähän jo lipsuttu), en käy ulkona päivän aikana tai en tee mitään HYÖDYLLISTÄ (”Nyt kun on aikaa niin pitäisi katsoa ne kirpparivaatteet/pestä pyykkiä/siivota kylppäri/kaapit/varastokomero/mitä vaan”). Eli minua vaivaa perusluterilainen omatunto, joka vaatii asioiden suorittamista silloinkin, kun olisi viisainta vaan olla (kuten vaikkapa nyt, kun on sairas).

Ehkä me tämän vuoksi sovimme yhteen. Tasapainotamme. Tai jotain. Ja aina välillä hän tekee minut hulluksi kahvikuppiensa kanssa.

Mitä sinä ihailet puolisossasi?