Eilen neuvolassa täti kysäisi normimittausten ohessa (käyrillä ollaan) että kuuleeko poika hyvin hiljaisetkin äänet. Vastasin totuudenmukaisesti että kuulee hyvin valikoiden.

Tänään kävimme päiväkävelyllä eli nukutuslenkillä kaupassa. Lapsi nukahti ja olin kovin onnellinen sillä kotona odottaisi tenttikirja (jota tässä kovasti luen, kuten huomaatte). Niinpä naamani oli varmasti kovin mutrussa, kun reitillemme osuivat kaikki mahdolliset kovaääniset kolluuttajat: nainen, joka rämäytti ostoskärryissä juuri kohdallamme sen lastenritilän kiinni. Ja kassalla työntekijä kasasi koreja viereiseltä kassalta – kamala räminä. Kaiken huippu oli kotimatkalla kohdattu aura (tai sellainen raapimisaura, joka vie asfaltitkin mennessään) joka tuli vastaan suojatiellä. Ja poika vaan nukkui.

Tällä kirppisreissulla nukkujan riitti herättämään kirppiksen nariseva ovi. Onneksi katseltavaa riitti sen verran että äiti ehti hätäseen tehdä kierroksen.

Toinen ääripää nähtiin viime viikolla. Menimme äiti-vauvajumppaan puolisen tuntia etuajassa ja poika nukkui kaukalossa aamupäiväunia. Istuin täysin tyhjässä ja hiljaisessa salissa ja venyttelin kunnes juomasin että kengänpohjassani oli hiekoitusmurskeen palanen. Otin sen irti ja heitin roskakoriin- jonne se ei osunut vaan kilahti lattialle. Poika hyppäsi kuin vieteriukko kaukalossa ja heräsi samantien. Että kyllä se kuulee – välillä hyvin, välillä huonosti 🙂

Nyt tenttikirjan pariin, plääh!