Ei pysty, ei kykene

Olen huomannut, että älyllinen kapasiteettini on laskenut kaniinin tasolle. Eikä kyse ole oikeastaan pelkästään älystä,vaan totaalisesta aloitekysyn puutteesta.

Normaalielämässä olen loputtoman utelias ihminen, joka tykkää ottaa selvää asioista. Nyt tuntui aivan mahdottoman vaativalta avata yliopiston sähköposti ja kaivaa sieltä esiin tieto, minne ja miten maksan lukukausimaksuni. Tätä operaatiota piti pyöritellä mielessä noin kolme viikkoa ennen kuin sain sen toteutettua. 

Kyse ei tarvitse olle edes ikävästä asiasta, vaan sellaisesta jonka eteen pitäisi nähdä vähän vaivaa. Olen ajatellut näyttää hevoseni kantakirjaan tänä syksynä ja katsonut jo kalenterista sopivan näyttelypaikankin. Mutta se, MITEN hevonen ko näyttelyyn ilmoitetaan, tuntui olevan liian hankala asia selvittää.

wp_20130728_007.jpg

Pieni mutta hallitseva kalenterintäyttäjä

Tai ikäviä velvollisuuksia kuten: valitse pojalle terveyskeskus netin kautta. Plääh, teen sen huomenna. Tai ensi viikolla. Tai sitten kun neuvolantäti painostaa liikaa.

Olen myös aina ollut ihminen, joka rakastaa kalenteria ja asioiden aikataulutusta. Nyt olen ikionnellinen sellaisesta päivästä, jolloin EI tarvitse olla jossain tiettyyn aikaan. Ystäviä on kiva nähdä, mutta voidaanko sopia vain päivä, soitellaan sitten aamupäivällä tarkempaa aikaa? Kun tuntuu että en nykyään selviä mihinkään a) ennen puoltapäivää tai b) ajoissa.

Yleensä sanon Puolisolle, että nyt lähdetään heti kun poika on syönyt tissinsä. On vain pirun vaikea arvioidan, paljonko tissittely tällä kertaa vie aikaa. Lisäksi omia vaatteita ei voi vaihtaa ennen kuin tissittely loppuu, muuten ne ovat varmasti maidossa tai puklussa. Sitten on vielä pakattava pienen omaisuuden verran tavaraa mukaan, jotta hätätilanteessa on vaihtovaippaa tai vaihtobodyä (eilen poika puklasi ehkä desin maitoa päälleen mummolassa, eikä mulla tietenkään just sillä reissulla ollut vaihtovaatteita mukana).

Nyt aloitettuja suunniteltuja projekteja: nimiäiset (plaah, niihin on vielä monta viikkoa), valokuvien siirtäminen kamerasta ja puhelimesta koneelle (missähän se piuha on?), kukkien kastelu (huomasin niiden nuokkuvan…eilen? toistaiseksi mitään ei ole tehty), vauvakirjan täyttäminen (ostaminen oli se helpoin osio!), pienten, 50cm vaatteiden siirtäminen pois täydestä vauvanvaatelaatikosta.

Onko paranemisesta toivoa?

Suhteet Oma elämä Mieli

Äiti juurtuu sohvaan kiinni -kausi

Alkuviikosta aloin ihmetellä, että mikä tämän homman nimi on. Poika syö vähintään kahden tunnin välein, ja jos erehdyt luulemaan, että hän olisi kylläinen yhden tissin tyhjentämisen jälleen (vaikka onkin punakka ja onnellisessa maitopökkyrässä) niin väärässä olet. Hyvä että kaksi hinkkiä riittää, muuten alkoi huuto.

Tiistain neuvolassa neuvolantäti meinasi, että painoa on tullut vähänlaisesti, mutta arveli energian menneen pituuden kasvamiseen. Lapsi on venynyt kolmessa viikossa 3,2 cm pituutta, eli sentin per viikko. Samalla taas muistutettiin että maitoa pitää antaa aina kun lapsi tuntuu nälkäiseltä. Joo joo, minusta tuntuu että tuo sohva on jo kasvanut kiinni takamukseeni, sen verran tiiviisti siinä on viime päivät istuttu.

wp_20130816_004.jpg

Äiti osti mulle tosi nolon karhupipon.

Onneksi on google, joka osasi antaa nimen tällekin ilmiölle. Se on ”tiheän imun kausi”, joka ilmenee kolmen elinviikon tietämillä. Ja joka todella koettelee mamman kärsivällisyyttä: tunninkin istuminen kerrallaan on aika…puuduttavaa. Etenkin päivällä, kun telkkarista ei tule mitään (miksei aina voi olla MM-kisat meneillään?) eikä ole juttukaveria.

Onneksi ratkaisu tähänkin löytyi: nyt äidillä on aikaa lukea. Alkuviikon imetyssessioiden aikana lukaisin Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät – 700 sivuisen möhkäleen. Oli muuten mainio kirja, suosittelen lämpimästi! Huomenna suunnitelmissa on vaunuilu keskustaan, ostan saman kirjailijan Kilpikonnien hidas valssi -kirjan ja otan sen seurakseni imetysrupeamiin…

Ai niin, saimmehan me alkuviikosta käytyä myös tunnustamassa Puolison isyyden. Muistan erään turkkilaisen miehen (ihan rakkaudesta) naineen ystäväni kertoneen, että ulkomaalaisen Suomeen muuttaessa pariskunnan kuulustelu on melkoinen, jotta saadaan seulottua pois epäaidon avioliiton kautta maahan muuttavat. Se juolahti mieleeni, kun lastensuojeluihminen kysyi: ”Milloin olette alkaneet seurustelemaa?”

Katsoimme Puolison kanssa toisiamme hölmistyneinä, kummallakaan ei ollut mitään hajua vuosiluvuista.

”No se oli toukokuuta…ööööhhh…kolmisen vuotta sitten?” Minä muistelin. 

Yhteenmuutto oli helpompi laskea: se oli vuosi seurustelun aloittamisesta, kun se vuosiluku saatiin lopulta kaivettua. Että how romantic, ei ole edes niitä tärkeitä päivämääriä vanhemmilla muistissa…No lapsi kuitenkin sai isänsä nimen, eli ilmeisesti osasimme olla tarpeeksi vakuuttavia. Eikä edes kysytty sitä odotettua kysymystä: olitteko paikalla, kun lapsi siitettiin 😀

Mitä oheistoimintoja te olette keksineet imetyksen ajaksi?

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli