Valmis äidiksi?

Tänään sain kuulla parikin uutta vauvauutista. Niitäkin on monta sorttia, nämä aiheuttivat välittömän ”jipii, ihanaa, onneksi olkoon” sijasta sellaisen ”huoh, no toivotaan onnea ja peltään pahinta -reaktion”. Taustat nimittäin ovat:

Vauvauutinen nro 1: Huostaanotettu 19-vuotias tyttö, joka on vasta muuttanut sijaisperheestä omilleen ja alkanut itse huolehtia itsestään. Tomera tyttö, jolla ammattikoulu + lukio vielä kesken. Tomeruudesta kertoo kuitenkin se, että saa opinnot tehtyä harjoittelua vaille valmiiksi ennen vauvan syntymää. Miinuksina TODELLA traumaattinen lapsuus ja luuseri-poikakaveri-isäehdokas, joka ei ole töissä tai koulussa. Plussana se, ettei ole päihdeongelmaa. Lapsi ei ollut suunniteltu, ja äitiäkin tuntui harmittavan vähän raskaus, mutta abortti on poissuljettu vaihtoehto.

Vauvauutinen nro 2: Huostaanotettu 18-vuotias tyttö, joka on aina halunnut lasta ja yrittänyt hankkiutua raskaaksi jo monta vuotta (tämä kaava toistuu usein lastensuojelun pariin ajatutuneilla tytöillä, sillä he ajattelevat että kun saavat oman vauvan niin he ovat TÄRKEITÄ jollekkin). Voidaankin nähdä, että sijaisperhe sai siirrettyä tätä hetkeä kolmisen vuotta eteenpäin. Vain peruskoulu käytynä, päihteet mukana kuvioissa ja hengailuseura kaikkea muuta kuin hyvää. Lapsen isä satunnainen pano joka on naimisissa. Plussaa: tytöllä on tolkut vanhemmat, joten tukea saatavilla. Miinusta: sanan varsinaisessa merkityksessä levoton tyttö, vaikkakin aivan ihana sellainen. Isä ei tule olemaan mukana kuvioissa.

wp_20130813_001.jpg

”Kell onni on se onnen kätkeköön”

Vaikka itse olin kypsässä 33 vuoden iässä lapsen saadessani, oli minullakin monia harhakuvitelmia siitä, miten homma lapsen kanssa pelittää. Ja iän mainitsemisella ei tarkoita, etteikö nuorikin voisi olla kypsä äidiksi. Yleensä ottaen on vain etu, jos on ehtinyt vähän saada elämänkokemusta ja toivon mukaan käydä edes vähän kouluja, jotta joskus voisi saada sen työpaikankin ja alkaa elättää perheensä.

Mutta tiesinkö minäkään mihin lähdin? En totisesti.

1. ”Kun olen hyvässä kunnossa, palaudun varmasti synnytyksestä kuin tyhjää vain. Ja alan juoksemaan aamulenkkejä mitä pikimmiten ja urheilen muutenkin taas heti kun pääsen eroon möhömahastani”.

Todellisuus: Vauva täyttää huomenna kolme viikkoa, ja olen pikkuhiljaa pystynyt käymään kilometrin-kahden vaunukävelylenkkejä. Heippa vaan, mätisäkkimaha, kyllä sinä siitä lähdet vielä syksyn aikana. Tai toisaalta, onhan tässä talvi aikaa ennen niitä bikinikelejä 😀 Ja miksei kukaan kertonut, kuinka helvetin kipeä ja voimaton ihminen on synnytyksen jälkeen?

2. ”Meillä ei sitten aleta hyssyttelemään eikä hautauduta kotiin vauvan kanssa.”

Tänään on perjantai-ilta. Mitä meillä tänään tehdään: kahdeksan aikaan kaihtimet kiinni ja iltapuuhiin, televisiosta ääni hiljemmälle. Ei mieluusti vieraita (ainakaan kovaäänisiä) sen jälkeen. Kaikki tämä vain sen vuoksi, että vauva saadaan yöunille kymmenen-yhdentoista välillä ja jotta äidin hermo ei pala täysin kun pitää kolmelta ja kuuden maissa herätä syöttämään. Että joo, bileet!

 3.  ”Kyllä kai sen lapsen voisi tehdä yksinäänkin”

Perun sanani. Ymmärrän kyllä, että toiset joutuvat näin tekemään pakostakin. Mutta on toinen rakastava ja huolehtiva vanhempi niiiiiiin iso apu kaiken jaksamisen kannalta, että en kovin äkkiä alkaisi lapsentekoa yksin miettimään. Ihan ajatellen jo niitä ensimmäisiä viikkoja, kun olin niin kipeä ettei puhettakaan että olisin uskaltanut kävellä vauva sylissä. Tai päässyt sohvalta ylös sen kanssa.

4. ”Olen niin perusrauhallinen, että ei minuun ne hormoonit paljoa vaikuta”

Itkee kuin vesiputous kun ei saa omaa lastaan lopettamaan itkua. Itkee, kun näkee kaupungilla äidiltään kadonneen pikkupojan, jonka yleisötapahtuman järjestysnainen taluttaa takaisin äitinsä luo. Itkee milloin mistäkin syystä. Kykenemätön muistamaan edes kahta asiaa, jotka piti ostaa kaupasta.

 

Toivon sydämestäni, että näiden uusien äitien asiat menevät hyvin, ja he kasvavat äitiyteen lapsen mukana. Toivon myös, ettei heidän kohdallaan kävisi niinkuin valitettavan usein käy: lastensuojelun asiakkaiden lapsista tulee uusia asiakkaita samaiseen puljuun. 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Hyvä olo

Tämä onnistuu: imetys

Silläkin uhalla, että tämä(kin) onnistunut asia alkaa mennä tästä kehumisesta keturalleen (kuten kävi yönukkumiselle), kehuskelen kuitenkin miten hyvin meillä sujuu imettäminen. Tämä myös rohkaisuksi niille jotka vielä odottavat, ja stressaavat asian kanssa niinkuin minäkin stressasin ennen synnytystä. Monet äitiblogit ovat nimittäin täynnä kertomuksia imetyksen hankaluudesta, verta valuvista tisseistä ja epätoivosta. On tosi hyvä, että sekin puoli kerrotaan, mutta tässä on nyt se toinen puoli kolikosta.

wp_20130814_001.jpg

Ruokakomerolla

Ensimmäisen kerran imetin, kun olin juuri tullut leikkaussalista missä ahterini oli parsittu suunnilleen yhteen osaan. Kätilö sanoi, että otahan poika rinnalle ja anna imeä. Olin vuorokauden kestäneen synnytyksen jälkeen niin pöllämystyneessä tilassa, että työnsin pojalle tissin suuhun sen kummemmin asiaa stressaamatta. Ja muistan, että tunsin samantien että hei, tämähän imee. Silloin ihmettelin, että mitä ihmeen imemistä tisseissäni oli, niissä kun ei omasta mielestä ollut vielä laisinkaan maitoa. Mutta jotain se nyytti sieltä irti sai.

Ensimmäiseksi yöksi annoimme pojan kätilöiden hoiviin, sillä olimme miehen kanssa valvoneet kevyet 2 vrk. Kuuden tunnin unien jälkeen haimme pojan ja kätilö tuli opastamaan imetyksessä. Hänen neuvostaan minulle haettiin rintakumi, sillä nännini ovat niin matalat, että hän epäili ettei poika saa kunnon imuotetta tissistä. Nänninpään kun pitäisi osua lapsen kitalakeen jotta imurefleksi alkaisi, ja jos nännit ova pienet pitäisi tissin olla todella syvällä lapsen suussa että näin kävisi. No, kun tissikumi oli paikallaan, alkoi poika taas imeä komeasti. Kun maito neljäntenä päivänä nousi (kuulostaapa jumalalliselta :D) tissini olivat kuin ilmapallot, ja niitä kuumotti ikävästi. Poika ei siitä välittänyt vaan imeä luttuutti menemään. 

Poika on siis elämänsä aikana saanut vastiketta kahdesti, ekan kerran silloin ensimmäisenä yönä kun oli hoidossa ja toisen kerran valohoidossa, kun hänet piti saada syömään mahdollisimman paljon että keltaisuus poistuisi (poistuu virtsan ja ulosteiden mukana). Muuten on imetty pelkkää tissiä, ja paino on noussut oikein hyvin.

Entä mun tissit? Kipeät, vuotavat, haavaiset? Ei mitään. Jos syötössä tulee pitkä väli (syötän yleensä vain toisen tissin kerrallaan) niin maito pakkautuu tissiin ”laatoiksi”. Mutta tissit eivät ole kovat tai kipeät, en käytä mitään rasvoja nänneihin, ainoastaan edelleen sitä tissikumia. Poika imee kerrallaan yleensä noin 15 minuuttia, jonka jälkeen on euforisessa ähkyssä. Syöttöväli on pari-kolme tuntia, yöllä neljä-viisikin tuntia. Illalla tankataan vähän tiheämmin ja saatetaan viipyä tissillä kauemmin eli syödä molemmat lootata tyhjiksi.

Rintaraivareita, sammasta? Ei ole näkynyt. Poika kyllä ”touhottaa” tissin kanssa jos ei ole kamalan nälkäinen. Avaa suunsa ammolleen ja heiluttelee päätään puolelta toiselle tissin ollessa avoimessa suussa. Tissiä mä metsästän -leikkiin kuuluu myös käsien hurja huitominen. Napsauttaa sitten suun kiinni ja alkaa imeä hyvin tyytyväisen näköisenä.

Toistaiseksi en ole koittanut kerätä maitoa talteen, jääkaapissa on yksi korvikepaketti hätävaraksi Puolisolle, jos Poika nostaa metelin kun minä olen jossain. Maidon pumppaamista kokeilin sairaalassa kun Poika oli valohoidossa, mutta mun tissit ei tuntuneet ymmärtävän sitä pumppua. Vartin pumppaamisen jälkeen sain kaataa lapsen suuhun jonkun 5 ml maitoa, kun taas pojan imiessä maitoa valui ihan normaalisti (maidon väristä ja määrästä saa hyvän kuvan kun käyttää tuota kumia, sillä sitä jää aina vähän siihen kumiinkin). Kätilön sanojen mukaan ”lapsella on täsmäimu, pumppu on kuitenkin vain kone”. Tulevaisuudessa pitää kuitenkin kokeilla lypsämistä jollain keinolla, jotta joskus voi olla pois kotoa kauemminkin kuin sen pari tuntia kerrallaan…

Onko muita joilla se imetys on toiminut kuin junan vessa? Tai muita kokemuksia?

Suhteet Oma elämä Terveys