…sillä sellainenhan siitä tuli, vaikka kotiinpääsykorttia eilen jo vilauteltiinkin. No, aamun punnitus paljasti että pojan paino oli vähän pudonnut. Ihmettelinkin kun vielä eilen se söi raivolla molemmat tissit tyhjäksi ja sen jälkeen nukahti kolme tuntia ja toisti saman, mutta yöllä tissittely alkoi olla haluttomampaa. Lääkärintarkastus meni silti läpi (vaikka poika oli juuri tarkastukseen kannettaessa tehnyt iiisot limakakat housuunsa, joihin lääkärikin sitten sotkeentui, heh!), mutta bilirubiiniarvoihin se sitten tyssäsi meidän kotiinlähtö. Nyt poika makaa sinivalon alla supermieslasit päässä ja nautiskelee lämmöstä (ulkona näyttääkin satavan vettä, heippa vaan helteet).

Tässä solariumissa on jopa vesilämpöpatja…

No kotiinpääsyn toivossa elänyt äippähän tirautti parit kyyneleet hormoonimyrskyissään, poika näytti niiin pieneltä ja alastomalta valon alla. Onneksi saimme ihan sattumalta tämän perhehuoneen, niin poika saa kuitenkin olla koko ajan samassa huoneessa.

Niin siitä synnytyksestä…Kerrottakoon koko stoori joskus toisella kertaa kun pystyn itse ajattelemaan tapahtunutta ilman, että tunnen pelonsekaisia puistatuksia. Eilen sain jo synnytyksen epikriisin, enkä ole halunnut lukea moista. Hyi, tämä rengastyynyllä istuminen muistuttaa kyllä asiasta ihan tarpeeksi joka hetki. Sanottakoon siis että avautumisvaihe oli hidas (mutta ei mitenkään tuskainen, kiitos epiduraalin) sillä vauvan pää ei ollut raivotarjonnassa vaan hän katseli leuhkasti yläviistoon. Ponnistusvaihe kesti toista tuntia, paikat olivat todella ahtaalla ja olin aivan totaalisen loppuunväsynyt ja todella kipeä. Kun vauva syntyi ja vietiin puhdistukseen, se kun oli hörpännyt lapsivettä ja keuhkoja jouduttiin imemään puhtaaksi, olin aivan varma että se ei ole edes kunnossa moisen runtelun jäljiltä. Mahtavasti vieressä tsempannut mies sanoi kyllä, että ensimmäisen ”hellävaraisemman” imukupin irrottua lääkäri oli ottanut kunnon putkimiesasenteen, hyvä ettei ollut jalkaa tukenut pöydänkulmaan kun kiskoi poikaa ulos. Minusta oli surkean vähän apua, vaikka oksitosiinipumppu lauloi nupit kaakossa olivat supistukset surkean voimattomia, ja olin jo niin kipeä ettei haluttanut ponnistaa yhtään kivun vuoksi. No, syntyi se lopulta ja ihan kunnossa vielä, tai no, kuten kuva kertoo:

”Jumalauti mikä paikka tää oikein on mihin mut väkisin kiskoitte päästä?”

Pääsimme osastolle kahden aikaan yöllä, ja pyysimme että vauva viettäisi ensimmäisen yön kanslian tätien hoidettavana, me kun olimme molemmat valvoneet tuohon mennessä 36 tuntia. Luulisi, että olisi tuon jälkeen ollut aivan rikkipoikkiväsynyt, mutta elin vielä seuraavankin yön muutamat unitunnit ihan kauhussa säpsähdellen ja nähden unta, että joku halusi ronkkia mun värkkiä. Oli nimittäin sellainen olo, etten ehkä seuraavaan viiteen vuoteen mielläni avaisi jalkojani yhtään kenellekkään. Ilmeisesti mun synnytyksenjälkeinen itku, anelu ja valitus sai aikaan sen, että väliliha tikkailtiin ja paikat tutkittiin leikkaussalissa, missä sain epiduraalin kautta sellaiset pöhnät että makasin vain paikallani ajatellen että ihanaa, viimeinkin mihinkään ei satu.

Sattumalta osastolla oli perhehuone vapaana, mikä oli kyllä mahtava juttu, minusta ei olisi ensimmäisenä päivänä ollut vauvanhoitajaksi. Hyvä että vointi riitti vessassakäyntiin (ja sitä muuten pelkäsin ihan helvetillisesti, sen verran monta kertaa mut katetroitiin ja ronkittiin että pissalla käyminenkin tuntui tooodella pelottavalta hommalta, isommasta hädästä puhumattakaan…) Puoliso ottikin vauvanhoidon hienosti haltuun, ja on sen jälkeenkin hoitanut vaipanvaihdot ja pesut ihan oma-aloitteisesti. Ihana mies <3