Tiistai on tikkuja kynsien alle
Eilisen blogihaasteen jälkeen olin hetken filosofisissa tunnelmissa. Mitä oikeasti haluan elämältä? Lottovoitto, huvila Etelä-Ranskasta, vai mitä?
Tänä aamuna räntäsateessa töihin polkiessa tajusin, että haluaisin ettei minun tarvitsisi manailla viikonpäiviä. Eilen oli Mordor-maanantai. Tänään on tiistai. Tikkuja kynsien alle vaan. Keskiviikkona ketuttaa. Sitten on tuskatorstai. Perjantaille ei voi keksiä kovin dramaattisia sanoja, sillä olen silloin läsnä enää puolittain. VIIKONLOPPU, JEE!
Vai
Aika erilainen kuva viikosta kun vaikkapa tämä lastenlaulu:
Maanantaina mamma meni mansikoita ostamaan.
Se päivä oli iloinen, vaan
nyt se on jo eilinen.
Se päivä oli iloinen, vaan
nyt se on jo eilinen.
…Tiistaina toi talitintti teetä teidän naapuriin
Keskiviikon keskipäivä kesäkuussa kukoistaa.
Torstaina soi torvisoitto kaupungista kaupunkiin.
Perjantaina pikkulintu meni piiloon pensaaseen.
Lauantaina lounasaikaan leijonia laulattaa.
Sunnuntaina suukon antaa susiäiti lapsilleen…
Kun viime viikolla lueskelin Kristaliinan kirjoitusta hetkessä elämisestä ajattelin, että ehkä äitiysloma tulee minullekin hyvään aikaan. Onhan tässä jo töissä keritty käydä kyllästymiseen asti. Jospa minunkin viikonpäivistäni tulisi jotain muuta kun ainaista viikonlopun odottamista, kun ei ole ehdottoman pakollisia ja noudatettavia aikatauluja. Toivottavasti!
Pakko jakaa vielä muutama ärsyttävä sattumus (lyhyen) alkuviikon ajalta.
* Eilen menin työpaikkaruokalaamme syömään. Istahdin kolmen osastomme rouvan viereen, joiden kanssa syön usein lounasta (lounasmestassamme on pitkät pöydät, eli rouvat eivät istuneet omassa loossissaan). Ensimmäisen haarukallisen jälkeen mietin, että vieläköhän voi vaihtaa pöytää. Menossa oli nimittäin keskustelu siitä, että eräällä rouvista oli tulossa avioero. Koskan olen ollut työpaikassani vasta marraskuusta, tunnen henkilön todella pintapuolisesti, ja oli todella kiusallista istua siinä vieressä kun toinen haukkuu miestään ja koko tilannetta. Onneksi seurueeseen istahti myös yhteinen pomonne, jolloin keskustelu laantui. Itselle tuli kuitenkin kiusaantunut olo, ja ihan suotta.
* Illalla päätin mennä jumpalle. Saavuin paikalle ajoissa, ja olin varannut jumpan etukäteen. Tajusin kuitenkin, että pakko saada vielä proteiinipatukka ennen jumppaa, muuten tulee huono olo. No yllättäen automaatti nieli kyllä rahani, mutta jätti patukan antamatta. Kihisten painelin jumppasaliin, ja mitä näinkään: koko sali oli tupaten täynnä ja käytännössä kaikki painot käytössä. Pyörsin ovelta takaisin ja manasin alimpaan helvettiin kaikki sesonkikuntoilijat, joiden vuoksi ihmiset, jotka käyvät jumpissa ympäri vuoden eivät meinaa sekaan mahtua tammikuussa ja syyskuussa. Ärsyttävää!
* Osa tästä ärsytyksestä johtuu puhtaasti hormooneista, myönnetään. Aamulla huomasin, että Puoliso oli eilen käyttänyt lempisukkiani, ja ne lojuivat nyt likaisina lattialla. ”On se jumankauta kumma, että sulla on sukkia vaikka kuinka paljon ja sitte pitää venyttää mun sukat pilalle ja nyt en voi laittaa niitä jalkaan”. Ja byääh. Luonteenomaista näille hormoonikilahduksille on, että tajuaa kirkkaasti olevansa naurettava, mutta vitutukselle (ja kyynelille) ei vaan voi mitään…
Loppuviikkoa kohti siis. Jospa illan tankotanssissa mieli paranisi…
Elätkö sinä viikonlopuille? Oletko keksinyt keinoja arjen piristämiseen?