Unohtui se puun koputtaminen

…tai sitten se on se moneen kertaan täällä todettu tosiasia, että kun hehkutat jotain niin kohta se kosahtaa.

Eli eihän se sairastelu siihen loppunut.

Muutama päivä tuon kirjoituksen jälkeen hain pojan tarhasta. Tarhan täti sanoi, että poika oli herännyt itkien päiväunilta. Höristelin korviani, sillä juuri tuo on ollut oire siitä, että korvat ovat kipeänä. Illalla poika oli itkuinen ja totesin miehelle että varaan lääkäriajan nyt samantien. Olin kiroillut korvatulehduksia eräälle ystävälleni, joka kahden lapsen äitinä neuvoi minua varaamaan ajan ”oikealle” korvalääkärille, ei siis lastenlääkärille. Niin tehtiin ja aika saatiin samalle illalle.(Sivumennen sanottuna en aivan äkkiä palaa takaisin lastenlääkäreihin. Oli aivan eri tavalla pätevät laitteet, tutki korvat todella huolella ja osasi samantien myös vastailla kysymyksiimme mahdollisesta putkituksesta.)

Ja tulehdushan siellä oli, taas. Kolmas antibioottikuuri tälle syksylle ja taas äiti teki muutaman päivän etätöitä ja hoisi potilasta kotona. Ja luonnollisesti sekä mies että minä saimme vielä sen saman lentsun, eikä olo ole vieläkään normaali. Poika on sentään onneksi jo pirteämpi, pitää ensi viikolla käyttää varmistumassa että korvat ovat todella terveet.

Räkänokka ja rähmäsilmä-look. Äidin silmäpussit ovat kyllä kolme kertaa suuremmat.

Mietintämyssyn päähän laittamista vaati myös pomolta tullut ilmoitus, että kaikesta lupailusta huolimatta työt eivät jatku vuodenvaihteen jälkeen. Tässä nyt sitten pohdiskellaan että alkaakko kokopäivätoimiseksi työttömäksi (lue: opiskelijaksi) vai työnhakuun. Se on varmaa, että tarhapaikkaa ei anneta pois, sillä poika viihtyy siellä varsin mainiosti. Kokopäivä-äitiksi ei siis ole enää paluuta ainakaan tämän lapsen osalta.