Vaikka kukkaro ohenee niin elon laatu kohenee – kun matkustaa!

https://www.youtube.com/watch?v=X4xPZ_nY2NI

Lapsena yksi lempisarjoistani oli Maailman ympäri 80 päivässä, ja yhtenä päivänä sarjan tunnari alkoi soida päässäni. Tarttuvan tunnarin lisäksi sarjasta löytyi myös tuo otsikon mukainen biisi, joka mielestäni pitää erinomaisen hyvin paikkansa.

Poikahan on 10 kuukauden nuoresta iästään huolimatta ehtinyt matkailla jo kahdesti. Hän on aina reissussa innokkaana ja jopa aurinkoisempi kuin yleensä. Tuo iloisuus ei ole mikään ihme, onhan selvää että lomalla vanhemmat ovat iloisella mielellä ja rennolla tuulella ja lapselle annetaan paljon aikaa ja huomiota. Matkustaminen lapsen kanssa on erilaista kun sinkkuna, muttei yhtään sen tylsempää. Koen, että lapsiperheenä saa myös parempaa palvelua: ainakin Turkissa jopa jäyhäilmeiset lentokentän turvatarkastajat alkoivat juttelemaan Pojalle, muista myyjistä tai hotellin henkilökunnasta puhumattakaan.

Aina on kuitenkin niitä, joiden mielestä lasten ei pitäisi matkustaa. Tällainen kohtaaminen sattui minulle matkalla Turkkiin. Iäkkäämpi suomalaisnainen, joka oli nauttinut lentokoneen edullisesta alkoholitarjoilusta, tuli juttelemaan kun olimme pysähtyneet huoltoasemalle bussimatkalla lentokentältä hotellille. Poika oli tottakai matkustamisesta väsynyt, kello oli jo iltakymmenen, ja nuokkui olkapäätäni vasten.

”Voi ressukka kun väsyttää. On se kanssa vastuutonta kun nykyisin vanhemmat raahaavat noin pieniä ympäri maailmaa. Ei sitä ennen niin tehty.”

Olin jokseenkin mykistynyt tuosta kommentista, joten sanoin takaisin jotain ympäripyöreää. Kun lapsi nyt ei mielestäni vaikuttanut kamalan kärsivältä – väsyneeltä vain- ja välillä nukkumaanmeno voi syystä tai toisesta kotonakin venyä iltamyöhään. Bussissa puhisin sitten Puolisolle, että ennen tavalliset ihmisetk eivät ylipäätään matkustaneet kun korkeintaan Ruotsiin voin- ja sokerinhakureissulle. Että silloin tämänikäiset lapset konttasivat navetassa kun äitien oli pakko painua takaisin maatilan töihin heti seuraavana päivänä synnytyksen jälkeen.

Kärsivä lapsiraukka katselee merta.

Samalla matkalla kuulin myös stoorin, jonka myötä tuo otsikko sai myös toisen merkityksen:

Jo lentokoneessa edessämme istui noin 60-vuotias harmaantunut mies, joka osti (ja joi) lentokoneesta muovikassillisen viinaa. Tiedättehän, oikein sellainen suomituristin karikatyyri: suorat housut, kauluspaita, ei muita käsimatkatavaroita kun muovikassillinen kiliseviä viinapulloja. Bussissa samainen herrasmies sitten kompasteli eteemme istumaan, ja alkoi selvästi kaivata juttuseuraa. Puoliväkisin hän alkoi jaaritella käytävän toisella puolella istuvalle pariskunnalle, ja lyhennettynä tarina meni näin:

Mies oli pitkän linjan yrittäjä, joka oli yhdessä vaimonsa kanssa pyörittänyt isoa autokauppaa vuosikymmeniä. Kun bisnes viimein myytiin pojalle ja ”rahaa tuli niin ettei tiedä mihin sitä laittaisi” ajateltiin että nyt viimeinkin toteutetaan ne unelmat matkustaa yhdessä ympäri maailmaa. Sitten kymmenen vuotta miestä nuorempi vaimo sairastui, ja joutui sairaalan vuodeosastolle ilman toivoa paranemisesta.

”Ja nyt minä sitten lähdin yksin reissuun kun nuorin lapsemmekin on lukiossa eikä päässyt sen takia mukaan. Surullistahan tämä on, mutta ei se seinien tuijotteleminen kotona ole sen parempaa.”

Muistakaa siis, että vaikka lapsiperheaikana raha voi olla tiukassa, älkää siirtäkö unelmianne ja yhteisiä juttujanne liian kauas hamaaseen tulevaisuuteen. Elämä on nyt ja tässä hetkessä, huomisesta ei koskaan tiedä!