Keskiviikko alkoi rapsakasti yksikerroksisten ikkunoiden läpi humisevalla tuulella ja sateella. ”Onko pakko..” ajattelin kun herätyskello käskytti valmistautumaan päivän työhön. Heitinpä sopivasti sen sontsankin eilen roskikseen.. Noh, päätin ilman järjen hiventä (bussipysäkille oli matkaa sen verran että olisin lähes samassa ajassa polkenut töihin) säähän vedoten mennä edes kerran bussilla töihin, jonne normaalisti poljen reilut 10 minuuttia. Paikalle päästyäni liikkeessä ei ollut ristin sieluakaan. Laskin mielessäni kymmeneen, kun tajusin että viikon takainen ”keskiviikkona suljettu” päti myös tähän päivään ja luultavasti tulevaisuuteenkin. Kunpa joku olisi muistanut mainita asiasta myös minulle. 

Puhelinta käteen ja Reetalle valituspuhelua. Kokeilin onneani, josko pääsisin töihin toiseen liikkeeseen, mutta sainkin jutella puhelimessa vastaavan opettajan kanssa. Hän pahoitteli sekaannusta – jälleen – ja käski menemään kotiin. Toinenkin liike jouduttaisiin sulkemaan työpaikkaohjaajapulan takia aikaisemmin, eikä minun ollut järkeä sinne raahautua. Koko systeemi on täällä todellakin vielä lapsenkengissään, kun työntekijöille unohdetaan ilmottaa ja asiat hoidetaan muutenkin toisinaan suomalaiseen mentaliteettiin vähän turhankin lunkisti. Ei sillä, etteivätkö vapaapäivät kelpaisi, on tässä sen verran töitä paahdettu koulun alkamisesta asti, että koen kevyen aikatauluni ihan oikeutettuna.. 😀 Mutta koska sana on vapaa, niin jonkinlainen järjestys ja vieraanvaraisuus tässä hommassa olisi ihan mukavaa. 

Jatketaan. Bussirahan turhaan käytettyäni päätin talsia sateessa kotiin jalan, vaatteet kun olivat jo kauttaaltaan märät. 

Viivi viettelikin ennalta sovittua vapaapäivää, joten valitusviestiä  myös sinne. Eipä kulunut kuin silmänräpäys, kun Reetakin jo soitteli päässeensä töistä. Työpaikkaohjaajakadon vuoksi liike jouduttiin sulkemaan ennätysajassa, sillä aamun paikalla ollut ohjaaja aloitti oppituntinsa koululla. Aurinkokin ilmestyi taivaalle puun takaa, josta sain loistoajatuksen siirtää ensi viikolle suunnittelemamme Rotterdamin shoppailureissu tälle päivälle. Tytöt antoivat myöntävän vastauksen ja pian olimmekin jo asemalla ostamassa junalippuja. 

wc-taidetta

kohteessa

optimisti pakkasi epävakaalla säälläkin bränikät arskat mukaan

Vastassamme muutaman harppauksen päässä odotti mukavan kokoinen ostoskeskus, joka tuttuun tapaan odotti materiannälkäisten köyhien opiskelijoiden viimeisiä killinkejä omaan taskuun. Tulihan siellä taas muutama tunti vietettyä; tavaramäärä oli kullakin jokseenkin hillitty ja puolituskaisen ostamisen nälkiinnyttäneinä päädyimme ravitsevalle, tutulle ja turvalliselle murkinalle:

Paluulippujen osto ei sitten ollutkaan niin mutkatonta. Aseman pilettikoneisiin ei tavallinen electron kelvannut eikä paikalla ollut puljua, josta käydä kulkulupaa hankkimassa. Erään liikkeen tyttö neuvoi, että koneeseen kelpaa kolikot, joita meiltä ei tietenkään tarpeeksi löytynyt. Siellä emme saaneet rahoja vaihdetuksi, emme myöskään aiemmin vierailemassamme purilaisravintolassa. Vaikeeks tehty elämä. Onneks ostoskeskuksen kyljessä oli casino, jossa setä hieman naureskellen ”en ole pankki” kuitenkin vaihtoi  kahisevan kilisevään. 

Nyt sitten unta odotellessa mietiskelen, jokohan huomenna pääsisi työn makuun. Ja keksisköhän jotain tuolle juniorille, sillä kun tupsahtaa vuosi lisää.. 😉