APUAapuapua

Apua. Kahden tunnin päästä neuvola. Ja lääkäri. Ja ne sydänäänet. Ääk. Jännittää.

Tihrustin eilen saunassa itkua, kun tuli henkisesti niin paha olo. Mitä minä teen jos kohdussa ei olekaan elävää alkiota? Romahdan? Varmasti. Miten vakavasti, miten pitkäksi aikaa, sitä en tiedä. Selviänkö? Varmasti. Muutkin ovat selvinneet. Mutta minä en halua aloittaa alusta. Vuoteen mahtui jo nin monta pettymystä ja niin paljon ahdistusta ja synkkiä ajatuksia, etten jaksaisi palata lähtöruutuun ja lähteä uudestaan taistelemaan tietäni tähän pisteeseen, kaikkien niiden pettymysten ja synkkien ajatusten kautta. Minä toivon ja uskon, että kaikki on hyvin, niin T:kin eilen sanoi, mutta sen nyt kuuluukin sanoa niin. Ei se sitä oikeasti tiedä. Olisihan se voinut myös sanoa ”jos siellä ei ole mitään, ni sitten yritetään uudestaan”. Se olisi todennäköisesti aiheuttanut hysteerisen itkukohtauksen, eli kai se vain tuntee minut niin hyvin, että tietää mitä kannattaa sanoa.

T tulee ensin töistä kotiin ja lähdetään sitten yhdessä neuvolaan. Onneksi se tulee mukaan <3

Tällä hetkellä en oikein tiedä mikä tämä tunne on. Pelko se ei ole, tiedä sitten onko se hyvä merkki.

Ehkä se on se toivo. En ole nimittäin ikinä eläessäni toivonut mitään näin paljon.