Kolme yötä…

… neuvola-lääkäriin on. Yllättävän maltillisesti olen jaksanut odotella, mutta nyt alan olla jo hiukan kärsimätön. Viimein selviää, onko ketään kotona. Hoitaja puhui sydänäänien kuuntelusta, mutta aion pyytää lääkäriä/hoitajaa ultraamaan, kun T:kin on mukana. Neuvolan uä-laite on kyllä ikivanha, mutta kuvallinen todiste olisi kai jotenkin todellisempi kuin pelkkä jumputus.

Pelkään, ettei kohdusta löydy mitään. Tyhmä ihminen on kiusannut itseään lukemalla tuulimunista ja oikein kehittänyt itselleen pelon. Olen analysoinut kaikkia oireitani: ovatko ne muuttuneet, vähentyneet? Kun oireita miettii liikaa, ne alkavat tuntua kovin vähältä. En ole oksentanut, juossut öisin vessassa tai itkenyt jatkuvasti. Yritänkin hokea mielessäni, että jokaiselle raskaus on yksilöllinen, oireet eivät ole samanlaiset kaikilla. Ja ei olotila kuitenkaan normaalilta tunnu. Mielialat vaihtelevat iloisesta masentuneeseen ja äkäiseen, joten olo on välillä lähes jakomielitautinen pelon ja onnen välimaastossa. Entä jos olenkin vain tulossa hulluksi ja kuvitellut kaiken? Olen monta kertaa tuijottanut ottamiani kuvia positiivisista testeistä, kyllä ne olivat todellisia, eivät unta. Raskaussovelluskin sanoo ”et ole tulossa hulluksi, vaikka välillä tuntuisikin siltä”.

Kaikesta huolimatta, suurimman osan aikaa olen kuitenkin rauhallinen, jopa levollinen. Jostain kumpuaa luottamus, että kaikki on hyvin. Pelko tulee vain jos mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mutta se ei ole koko ajan jossain takaraivossa. Olen pikkuhiljaa alkanut ajatella itseäni odottajana, alkuun en uskonut tämän kestävän. Onnen kyyneleetkin jäivät välistä plussatestiä tuijottaessa. Huomaan nyt iloitsevani raskaudesta ja siitä puhumista ihan eri tavalla kuin kolme-neljä viikkoa sitten. Ne onnen kyyneleetkin ovat tulleet myöhemmin ja uskon niiden yllättävän myös tiistaina jos ja KUN elonmerkkejä kohdusta löytyy.

Paljon on menetettävää, mutta ei pidä surra etukäteen. Surraan sitten jos on aihetta.

pinklady & Mugelo 9+2 (10+2) Jo kymmenes viikko menossa!