Kp 36

Taas ne toiveet kasvaa ja vahvistuu. Myös kuvitteellisia oireita havaittavissa. Toiveista on vain kovin vaikea pitää kiinni tai säilyttää positiivinen asenne, kun tässä tilanteessa on oltu jo monta kertaa ja petytty…

 

Eli oletetusta ovulaatiosta olisi nyt kulunut viikko ja vähän päälle, max 9päivää. Himot on kadonneet aika totaalisesti ja ”kosteusprosenttikin” on sellaisissa lukemissa, että vaaditaan melkoista valmistelua, jos niitä vähiä himoja haluaisi tyydyttää. Myös nämä antavat syytä uskoa munasolun todella irronneen.

Kohdun tietämillä on tuntunut viime päivinä nipistelyjä. Vireystaso on ollut jotenkin hmmm.. erilainen. Vaihteleva. Välillä tunnen itseni valtavan väsyneeksi, hetkittäin taas erikoisen virkeäksi. Ruoansulatus on toiminut laiskasti, mikä ei ole ollenkaan tavallista minulle. Enkä ole syönyt mitään, mikä se selittäisi. Hmmm…

Tällä viikolla ajatukset ovat olleet aikalailla muualla, syynä tiukka työviikko sekä syksyn/talven suunnittelu. Tänään asia palasi mieleeni ja välittömästi, kun ”jospa tällä kertaa”-ajatus nousi pintaan, lannistuin: ei tästä tietty mitään tullut, turha toivoa. Sitä jotenkin odottaa pahinta, koska joka kerta on saanut pettyä. Ja vaikka miten haluaisi uskoa noiden ”oireiden” johtuvan raskautumisesta, en pysty siihen kuitenkaan. On jotenkin sekopäistä tuntea yhtäaikaa toivoa ja pelkoa, jokaisen optimistisen ajatuksen tyrmää paskainen ”ähäkutti, älä luulekaan”-huuto, joka kajahtaa jostain mielen syövereistä. Tuntuu kuin kaksi tyyppiä kävisivät jatkuvaa eipäd-juupas-väittelyä pääni sisällä ja tekisi mieli huutaa, vain jotta ei kuulisi omia ajatuksiaan.

Edelleenkin tiedän, että vuosi on lyhyt aika lasten tekemisessä, tasaisilla kierroillakin raskautumiseen menee yleensä useita kuukausia. Ja meillä ei (ainakaan toistaiseksi) ole mitään todettuja esteitä luonnolliselle raskautumiselle. Kuitenkaan en voi olla miettimättä, miksi joillakin lapset tuntuvat saavan alkunsa kuin itsestään, kun toiset saavat kulkea läpi harmaan kiven ja vähintään henkisesti kärsimään matkalla. Ja kun jo nyt käyn itse välillä pohjamutien kautta mietteideni kanssa, en voi kuvitellakaan sitä kipua ja tuskaa, minkä vuosia lasta yrittäneet ovat joutuneet ja joutuvat kokemaan.

Onneksi mies ei vaikuta lannistuneelta. Tosin en usko, että minulle siitä sanoisikaan, vaikka koko ajan lisääntyvässä määrin aiheesta kotona puhutaankin. Luulen, että mies pitää synkimmät mietteensä visusti omana tietonaan, koska minä olen jo niin ahdistunut hetkittäin. Jos homma ei edelleenkään etene mihinkään, varmistan, että hän puhuu jollekin asiasta, jos ei minulle niin edes jollekin ystävälleen. En halua, että hän joutuu kannattelemaan minuakin, kun yhdessä tässä liemessä ollaan.

 

Nyt yritän työntää tämän asian mielestäni ja keskittyä neulomiseen ja töllön katseluun. Palataan näihin tunnelmiin viimeistään viikon kuluttua.

 

Edelleenkin pähkäilen bloginimeä sängyn kanssani jakavalle kaksilahkeiselle. Kysyin häneltäkin ehdotuksia, ei ollut milläänlailla kiinnostunut asiasta 😀

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *