Se on mielessä koko ajan useammin. Synnytys. Synnyttäminen. Minä synnytän pian. Vaikka menisi yliajallekin, olen mitä todennäköisimmin viiden viikosta päästä kahtena kappaleena. Silloin on juhannuspäivä ja raskauviikoissa laskettuna 42+2. Sovitaan, että TOSIAANKIN olen jo jakautunut.

Niin kauan kuin olen halunnut lapsia, olen myös halunnut synnyttää. Mikä sen luonnollisempaa. Kaikkihan me olemme syntyneet, äitiemme kohduissa kasvaneet. Se ei ole koskaan pelottanut minua. Muistan, kun ehkä 15veenä joku kaverini julisti, ettei ikinä halua synnyttää. Ettäkö hän muka työntäisi ”sieltä” ulos ihmislapsen, hyi yök. No joo, niinhän se tapahtuu. Mitäs sitä kaunistelemaan. Joku muukin yökki vieressä ajatukselle, itse olin hiljaa ja mietin ”sieltähän sitä oot itekin tullu”, mutten viitsinyt ääneen sanoa.

Tuntuu, että ensikertalaisena minun pitäisi pelätä synnytystä tai edes jännittää vähän enemmän. Olen yrittänyt kuulostella itsestäni jännityksen tai pelon merkkejä, kiihtyvää sykettä asiaa ajatellessani, ahdistuksen tunnetta nukkumaan käydessä tai puistatusta hurjia synnytystarinoita lukiessa. Olen kuitenkin ollut aina kova jännittämään ihan mitättömiäkin asioita ja pelännyt joskus vähän järjettömiäkin juttuja. Mutta nyt ei oikein mitään. Kyllähän se siis jännittää, mutta hyvällä tavalla! Odotan niin kovasti pienen Erkkolin tapaamista ja myös synnytystä itsessään. En siltikään osaa pelätä, koska tapahtumien kulkua ei voi ennakoida eikä niihin kovinkaan paljoa voi itse vaikuttaa. Voin tehdä suunnitelmia vaikka millä mitalla, mutta asiat saattavat mennä aivan päinvastoin ja joudun kääntämään kelkkani täysin. Niin monta erilaista synnytyskertomusta olen kuullut ja lukenut, että jossittelu olisi täysin ajanhukkaa. Asiat voivat tapahtua niin monella eri tavalla ja mennä myös monella tavalla pieleen. Minun synnytykseni on todennäköisesti erilainen kuin yksikään aiemmin kuulemani.

Synnytysvalmennuksesta sain paljon tietoa eri kivunlievitystavoista ja toivonkin, että selviäisin ilman lääkkeitä mahdollisimman pitkälle. Akupisteitä pitäisi vielä kerrata T:n kanssa, löysin täältä aika hyvät kuvalliset ohjeet akupisteiden käyttöön synnytyksessä. Ensi viikolla saan tens-laitteen, sitä odotan innolla. ”TENS- lyhenne tulee sanoista “Transcutaneous Electrical Nerve Stimulation”. TENS –laite on pieni paristokäyttöinen laite, joka lähettää kehoosi sähköimpulsseja selkään laitettujen elektrodilappujen kautta. Nämä impulssit vaikuttavat positiivisesti niihin hermoihin, jotka ovat tekemisissä aivoihin vietävien kipuviestien kanssa. Impulssit auttavat myös lisäämään kehon omia kipua lievittäviä kemikaaleja, endorfiineja. Sähköimpulssit tuntuvat selässä pienenä kihelmöintinä, ja niiden voimakkuus on täysin synnyttäjän säädettävissä.” (http://www.aktiivinensynnytys.fi) Laitteita saa vuokrattua useammalta taholta, mutta päätin ostaa laitteen omaksi, kun vuokrahinta postikuluineen tuli aika lähelle ostohintaa. Ja laitetta voi käyttää lihaskipuihin ja -jännityksiin muulloinkin tai myydä pois, jos osoittautuu täysin turhaksi. Gua’shaata aion myös kokeilla, mm. täällä siitä lisätietoa. Musiikki on minulle tärkeää, joten olen väsäillyt soittolistaa, jota voin kännykällä kuunnella salissakin. Pidän tarvittaessa kynsin hampain nokialaisestani kiinni! Olen vähän harjoitellut hengitystäkin ponnistusvaihetta ajatellen ja kokeillut ”synnytyslaulua”, en tiedä onko olemassa jokin ”the synnytyslaulu”, mutta matalien äänien tuottaminen rentouttaa keskivartaloa ja rentoutuminen on aika tärkeä asia.

Siitä huolimatta, että suunnitelma saattaa päätyä ö-mappiin jo avautumisvaiheessa (tai jopa sitä edeltävässä latenssivaiheessa), minulla on suunnitelma. Tai no ei se ole suunnitelma. Se on haavekuva miten haluaisin synnytyksen sujuvan. Kasa toiveita, joista toisiin voin ehkä jossain määriin vaikuttaa ja toisiin taas ei voi vaikuttaa kukaan 😀 Ja koska edelleenkään minulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta synnyttämisestä, tapahtumien kulku on hyvin epämääräinen.

Toivon, että synnytys käynnistyisi supistuksilla. Vesien meno olisi tietty helpompi, tietäisi, että sairaalaan olisi lähdettävä pian supisti tai ei. Mutta en haluaisi lähteä sairaalaan odottelemaan supistuksia, vaan kuulostella niitä rauhassa kotona. Ihanaa olisi, jos olisi saanut nukkua edes muutaman tunnin yönunet ennen käynnistymistä, eli vedet tai supistukset, ei ihan keskellä yötä kiitos. Aamu olisi hyvä ajankohta sinälläänkin, ettei T ehtisi häipyä töihin. (Ehkä kiroan itseni toivomalla tätä ääneen.) Kotona voisin hengailla jumppapallon päällä ja käydä vaikka suihkussa. Kivun lisääntyessä ottaisin TENSin käyttöön, T voisi kokeilla hieroa akupisteitä tai hangata kipukohtia kotigua’shaalla aka. pilttipurkin kannella. Kuuntelisin koko ajan musiikkia korvanapeilla, todennäköisesti laulan mukana. Toivon, että kestäisin mahdollisimman pitkään supistuksia kotona, jotta sairaalassa pääsisi suoraan saliin. Synnyttäneet ja synnyttämättömät ovat nimittäin samalla osastolla.

Sairaalassa kertoisin heti, että pyydän itse lääkkeitä jos tarvitsen, haluan yrittää selvitä mahdollisimman pitkälle ilman. Kerron myös, etten haluaisi ponnistaa selällään tai puoli-istuvasti. Kokeilen mieluummin kaikki muut keinot ennen lääkkeitä. Toivon ettei synnytyssaleissa olisi ruuhkaa ja pääsisin kokeilemaan ammetta. Jos amme toimisi, T voisi hieroa akupisteitä käsin tai hangata kipukohtia gua’shaalla. Olen kyllä varoittanut, etten välttämättä siedä kosketusta. Edelleen musiikkia korvanapeilla, varmaankin hymisen/mumisen musiikin mukana. Ilokaasua haluan kokeilla, aqua-rakkuloista en ihan vielä tiedä (niiden laittaminen kuulemma sattuu pirusti?). Jos jossain vaiheessa vesi ei enää auta, otan tensin takaisin käyttöön ja keinuttelen pallolla.

Selviäisin avautumisvaiheen lopulle ilman puudutteita. Jos kätilöstä näyttäisi, että kudokset eivät jousta tarpeeksi, ottaisin paikallisen puudutteen. Sitten se ponnistaminen… Ainoa toive on pystyä ponnistamaan kontallaan/seisten/jakkaralla/kyljellään. Sen kummemmin sen sujumista en ole miettinyt. Niin optimistinen en ole, että ilman taisteluvammoja kuvittelisin selviäväni! 😀 Haluan kuitenkin ajatella, että puuduttamattomana kroppa eläisi paremmin synnytyksessä mukana ja itse pysyn paremmin kontrollissa, minkä ansiosta selviän vähillä vammoilla. Ja kaikki tuohan on sitten ihan turhaa, jos Erkko syntyy esim. käsi poskella äitinsä tavoin. Noh, murehditaan sitä sitten.

Voi, kun tietäisi etukäteen mikä auttaa kipuun eniten. Tai ylipäätään jotakin. Tai en ehkä haluaisikaan tietää. Sitten alkaisin stressata. Nyt kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä, joten pääni on kieltäytynyt pähkäilemästä, kun se ei johtaisi mihinkään. Olisi kiva jos ei tulisi mitään maratonsynnytystä, jos aamulla käynnistyisi niin ipana voisi syntyä illalla. Sehän olisi kiva, päästäisiin rankan urakan päätteeksi yöunille. Paitsi että isi joutuisi lähtemään kotiin nukkumaan :/ Pitääpä ottaa puheeksi, voisiko mennä kaverin luo yöksi tarvittaessa, olisi lyhyempi matka sairaalaan.

Menen synnyttämään avoimin mielin, vaikka lääkkeettömästä synnytyksestä haaveilenkin. Tärkeintä on, miltä minusta tuntuu juuri sillä hetkellä ja mikä on minulle ja vauvalle parhaaksi. Vaadin kyllä sen epiduraalin jos pää ei enää kestä kipua.

Kyllähän se jännittää, turha sitä on kieltää 😛 Mutta ei mene enää kauaa!

pinklady & Erkkoli 37+2

PS. Eipä selvinnyt sukupuoli synnytystapa-arviossakaan, eli vielä yksi lisäjännitysmomentti synnytykseen 🙂