Sairaanhoitopiirit ja/tai neuvolat järjestävät tuleville vanhemmille yleensä jonkinlaista ”valmennusta” tuleviin haasteisiin. Meillä neuvola järjestää perhevalmennuksen, jossa käsitellään synnytystä, imetystä, parisuhdetta ja vauvanhoitoa. Yhteensä neljällä kerralla aikaa kaikkien noiden käsittelyyn on 6 tuntia. Vähän aikaa ja paljon asiaa. Eilen meillä oli viimeinen tapaaminen ennen synnytystä.
Odotin valmennusta etukäteen hyvillä mielin. Tykkään neuvolatädistä kovasti, hän on juuri sopivan jämäkkä ja rento yhtä aikaa, tiesin, että hän osaa ertoa asioista ”normaalisti”, ei lässyttäen tai saarnaten. Toivoin, että ryhmässä olisi puheliaita ja mukavia tyyppejä, että tapaamisissa syntyisi keskustelua. Ehkä muista mammoista saisi seuraa myöhemmin, kun valmennuksessa on jo vähän tutustuttu. Toivoin myös, että valmennuksessa tehtäisiin jotain konkreettista. Mielikuvani synnytysvalmennuksesta oli sali/huone täynnä puuskuttavia mammoja hieman vaivaantuneiden isien kanssa, odotukseni olivat jotain kalvosulkeisten ja tuollaisen jenkkihössötyksen väliltä. Ennen kaikkea kuitenkin halusin, että valmennuksessa olisi mukava tunnelma vaikka arvelinkin tietäväni monen asian entuudestaan.
Ensimmäisellä kerralla aiheena oli synnytys. T oli juuri sopivasti reissussa silloin ja harmittelin sitä etukäteen kovastikin. Tosiasiassa ”synnytysvalmennus” oli niin pintaraapaisu, etten viisastunut juuri lainkaan. Olen odotusaikana lukenut neuvolasta saatuja opuksia sekä nettivalmennuksia ja jo useamman vuoden ollut sivustaseuraaja ja innokas kyselijä, kun ystävät ovat keskustelleet synnyttämisestä. En ole koskaan pelännyt synnyttämistä, ennemminkin murehtinut jos en koskaan saisikaan synnyttää. Synnytyksen läpikäymiseen, sitä enteilevistä merkeistä lapsen syntymiseen ja kaikkeen siltä väliltä oli aikaa siis 1½ tuntia. Kivunlievitysvaihtoehdoista ja synnytysasennoista olisin halunnut kuulla, mutta niistä puhuttiin kaikista vähiten. Ja kun minä en sitä epiduraalia haluaisi. Juujuu, olisihan niistä voinut kysyä, mutta kun aikaa on vähän muutenkin niin ei vain kehtaa käydä kyselemään. Ajattelin, että kysyn sitten jollain neuvolakäynnillä. Ensimmäinen kerta oli siis hiukan pettymys. Synnytysvideo oli tarkoitus katsoa, mutta sitä ei saatu näkymään ja se konkreettinen toiminta/harjoittelu – no ei sitä ollut.
Toisella kerralla T pääsi mukaan ja aiheena oli synnytyksestä toipuminen sekä imetys. Katsoimme jonkin ohjelman, missä käsiteltiin useita imetykseen liittyviä asioita ja ongelmiakin. Vaikka monet asiat olin jo kuullut/lukenut jostain, imetys on ehkä se jännittävin asia ja tuntuu, että mitä enemmän asiasta tiedän, sitä paremmin osaan siihen valmistautua ja asennoitua, jos homma ei vaikka luonnistukaan. Tuli kuitenkin vähän ikävä fiilis, kun korvikkeen syöttäminen käsiteltiin valmennuksessakin parilla lauseella tyyliin ”kyllähän ne vauvat silläkin kasvaa, mutta”. Tiedän, että olisin todella pettynyt, jos imettäminen ei onnistuisi, mutta olen jo ”hyväksynyt”, että sille ei vain ehkä mahda mitään. Toinen kerta tuntui hyödyllisemmältä myös sen takia, että T oli kuulemassa kaikki samat asiat ja myös sen kuinka suuri merkitys isän tuella ja läsnäololla on, kun äiti kotiutuu vauvan kanssa sairaalasta.
Kolmas kerta olikin hiukan erilainen. Paikalla oli perheterapeutti/seksuaalineuvoja/jotainjotain ja lastenneuvolan terkkari. Aiheena parisuhde ja vanhemmuus. En oikein tiennyt mitä odottaa, ehkä jotain harjoituksia. Nauratti jo etukäteen, koska T on aika tyypillinen mies eikä todellakaan innostu mistään mielikuvaharjoituksista 😀 Terapeutti sai olla enimmäkseen yksin äänessä, me T:n kanssa puhuttiin varmaan valmennettavista eniten. Terapeutti kysyi jotkut asiat kaikilta järjestyksessä, kaikkien piti jotakin siis sanoa. Ainoa minulle tuttu mamma oli miehensä kanssa juuri tuolta kerralta poissa, luulen, että yhdessä hänen kanssaan olisimme saattaneet intoutua juttelemaan enemmänkin. Eihän vieraiden ihmisten kanssa asioiden jakaminen helppoa ole, mutta hieman harmittaa, ettei meidän valmennettavien välille syntynyt nytkään minkäänlaista vuorovaikutusta. Ei tapaamisesta varsinaista hyötyä ollut, vanhemmuutta ja parisuhteen muuttumista ollaan kyllä pohdittu jo muutenkin. Mutta oli se kuitenkin hyvä muistutus siitä, että apua saa jos sitä tarvitsee, ei pidä jäädä murehtimaan itsekseen jos tuntuu, ettei jaksa tai jos parisuhde alkaa mennä rajusti alamäkeä.
Neljäs ja viimeinen kerta oli siis eilen ja tiedossa oli, että paikalla tulisi olemaan myös tuore äiti vauvansa kanssa, iih. Me saimme vapaasti kysellä mitä mieleen juolahti, lastenneuvolan terkkari kyseli myös. Vaikka olenkin seurannut kavereiden perheen perustamista sivusta, oli silti kivaa tavata tuore äiti, koska äidit ja lapset ovat kaikki erilaisia ja asioita voi tehdä monella tavalla. Tuntuu hiukan tyhmältä, että tapaamisesta ei siltikään ollut konkreettista hyötyä, en kokenut mitään ahaa-elämyksiä :/
Keskustelua porukan kesken syntyi viimeisellä kerralla eniten ja harmittaakin, kun muilla kerroilla asiaa on ollut niin paljon ettei keskusteluun olisi edes ollut kunnolla aikaa. Olimme lähes kaikki toisillemme ennestään tuntemattomia, joten keskustelua syntyi luontevasti vasta nyt. Yksi tapaaminen järjestetään vielä, kun kaikki ryhmän vauvat ovat syntyneet. Osanotto noilla kerroilla on ollut ymmärtääkseni hiukan huono, mutta itse kyllä haluan mennä. Minusta olisi kivaa kuulla, miten muilla on elämä vauvan kanssa sujunut.
Ei perhevalmennuksesta missään nimessä haittaa ole, mutta toisinkin voisi asioita tehdä. Yksinkertaisesti enemmän aikaa muuttaisi ilmapiiriä jo paljon. Muut saattavat olla aivan toista mieltä, mutta itse haluaisin kovasti vastaavissa tilanteissa oikeasti tutustua ihmisiin ja vaihtaa ajatuksia. Varmaankin tähän vaikuttaa juuri se, että olen jo nähnyt monia tapoja tehdä asioita ja ehtinyt pohtia omia toiveita ja miettiä miten minä haluiaisin toimia. Vaikka tosiasiassa teen juuri niinkuin parhaaksi näen ja koen, olinpa suunnitellut/pohtinut mitä vain. Synnytys menee juuri niinkuin se menee, otan sen epiduraalin jos siltä tuntuu vaikken lähtökohtaisesti sitä haluaisi ja vauvahan syö vain tissistä jos muu ei kelpaa, vaikka haluaisin opettaa myös pullolle. Ei tällaisia asioita voi vain päättää. Sen ymmärsin valmennuksen jälkeen vielä selvemmin, koska aika yksioikoisesti asiat käytiin. ”Näin sen halutaan menevän, näin sen PITÄISI tapahtua”, mutta kun ei se välttämättä kuitenkaan mene niin.
