20 viikkoa raskautta
Tänään paukkuu täyteen 20 raskausviikkoa, eli puolessa välissä ollaan! Raskaus on jo merkittävä osa elämää ja tuleva alkaa jo hiukan jännittää. Mitenkäs tämä meneillään oleva toinen kolmannes ja se ”maaginen” keskiraskaus on sitten eronnut siitä alkuraskaudesta?
Fyysisesti olen edelleen voinut aika hyvin. Ei mitään isoja vaivoja, muutamia pienempiä kyllä. Turvotus väheni joulukuun alussa toiselle kolmannekselle siirryttäessä, mutta mahan koko pysyi aika samana. Kaveri on siis lähtenyt laajentamaan ulospäin. Ja muuten tuntuu! Lonkat kipuili joulukuulla, siellä 15-16 viikoilla ihan kunnolla ja vatsalihakset ynnä nivuset venyivät tuntuvasti varsinkin työpäivien jälkeen. Selkää ja lonkkia jomottelee usein iltaisin, kun töissä nostelee lapsia ja istuu välillä epämukavasti lattialla tai matalalla tuolilla. Keuhkojenkin tila on ilmeisesti vähentynyt tasaisesti viimeisen kuukauden aikana, koska hengästyn jo muutaman portaan kiipeämisestä. Lapsi on myös saanut voimaa sen verran, että möyriminen ja monottelu tuntuu jo hetkittäin hyvinkin vahvasti. Ensimmäiset muljahdukset tuntuivat joulukuun puolen välin kieppeillä, siitä pari viikko eteenpäin liikehdintä alkoi tuntua selvemmin. Ekat pikkuruiset potkut tuntuivat joulupäivän iltana, sen jälkeen niitä on tuntunut säännöllisen epäsäännöllisesti, ei läheskään joka päivä, mutta hiljalleen ne voimistuvat. Liikkeet eivät vielä tunnu ulospäin, ja koska selkeät potkut ovat vähissä, epäilen, että ipana on selkä napaani päin. T painoi korvansa mahaani vasten yhtenä iltana ja kysyi ihmeissään ”kuuluukohan tuo napse siun suolesta vai siitä lapsesta” 😀 Liekkö sitten lapsi, joka napsuu, suoli ei kai napsu.
Närästys vaivasi ensimmäiset kolme raskauskuukautta ja hävisi hetkeksi minun riemukseni, mutta ilmeisesti vain tehdäkseen nyt comebackin. Renniet kulkee siis mukana, toistaiseksi olen selvinnyt aika hyvin ilman. Tämäkin johtuu kaiketa vatsan vähentyneestä tilasta, samoin kuin annoskokojen pienentyminen, kun mahaan ei vain mahdu yhtä isoja annoksia kuin ennen. Se taas tarkoittaa sitä, että nälkä pysyy poissa noin1½-2tuntia eli syön jatkuvasti. Taas. Ruokahalu on kuitenkin hyvä, lämmin ruokakin maistuu ongelmitta. Välillä tulee edelleen kuvotus, jos syöntiväli venyy liian pitkäksi.
Vielä joulukuun alkupuolella jouduin heräämään yöllä vessaan, mutta se loppui yhtäkkiä. Päivisin joutuu kyllä ravaamaan pissalla. Kohtu painaa ilmeisesti makuulla rakkoa vähemmän, koska vessahätä iskee aamulla vasta sängystä noustessa ja vessaan on päästätä HETI. Moni ”pelotteli” aineenvaihdunnan muuttumisesta ja jumittamisesta heti alusta saakka, mutta alun turvotusta lukuunottamatta ruuansulatus on toiminut tähän asti entiseen malliin. Nyt, kun ipana alkanut tosissaan ottaa tilaa sisuskaluilta, pakki on ollut enemmän tai vähemmän jumissa. Kuituja kuituja, lisää kuituja. Muutaman kuukauden tauon jälkeen olen alkanut taas juomaan aamu-/välipalasmoothien, johon laitan kuitulisää. Välillä koko smoothie tökki ja pahasti, mutta nyt se on taas namnam. Tämän hetkiseen suosikkiin surautan turkkilaista jugurttia, kiiviä, banaania, puolukoita, kookosmaitoa ja vähän mehua päälle.
Päänsärky on vaivannut välillä, sellainen lamaannuttava ja jyskyttävä, migreenimäinen. Näköhäiriöllisiä migreenikohtauksia minulla on ollut muutamia elämäni aikana ja ovat aina liittyneet hormoneihin, joten en ole yllättynyt. Toistaiseksi näköhäiriöitä ei ole ollut ja särkykin on mennyt parasetamolilla ja unella ohi, onneksi osunut aina iltaan. Rasitus/väsymys sen varmaan laukaiseekin ja sitä on riittänyt. Alkuraskauden väsymys ehti helpottaa muutamaksi viikoksi, mutta jouluussa alkanut työ ja aikaiset herätykset ovat kostautuneet. Fyysisesti olen työpäivien jälkeen aivan sippi ja varsinkin iltapäivällä meinaa uni tulla väkisin, jos hetkeksikin pysähtyy. Työnteko tuntuu koko ajan enemmän kropassa ja hyvä, kun jaksan iltaisin siirtää alati kasvavaa olemustani huoneesta toiseen. Iltavirkku ei kuitenkaan älyä mennä nukkumaan ajoissa, vaikka tietää, että aamulla väsyttää. Ja on tosi tympeää mennä nukkumaan yksin, kun T jää katsomaan töllöä. Jospa väsymyskin helpottaisi, kun kevättä kohti mennään. Ja jos oppisin menemään nukkumaan aiemmin.
Entäs henkinen puoli? Tunteet?
Alkuraskaudessa pelkäsin ensin, ettei kohdusta löydy mitään merkkejä raskaudesta. Kun sydänäänet oli paikallistettu, aloin pelätä, ettei rääpäle jaksaisikaan elää ja kasvaa. Nt-ultran jälkeen unohdinkin sitten kaikki pelot ja olin vain mittaamattoman onnellinen. Kerroin kaikille vauvasta arkailematta ja välttelin väljimpiä paitoja, jotta kaikki näkisivät kasvavan mahani (joka oli silloin vain turvonnut pallo). Olen ostanut vähän vaatteita ja vaunut kirppuselle, T:n kanssa ollaan mietitty nimiä ja suunniteltu hoitopöydän paikkaa. Ihan pari päivää sitten iski hitusen kammottava olo: entäs jos ipanalla ei olekaan kaikki kunnossa, vaikka liikkuukin päivittäin ja melko aktiivisestikin. En kuitenkaan osaa pelätä enää samalla tavalla kuin alussa. Kai sitä luottaa omaan oloon ja siihen, että aiemminkin kaikki oli hyvin. Ja jos jotakin olisikin vialla, niin sitä ehtii kyllä murehtimaan aikanaan. Enemmän mieltä on vaivannut se tuleva: nukkuuko vauva hyvin vai huutaako yöt, pystynkö imettämään ja oppiiko ipana juomaan myös pullosta, miten T pärjää isänä, miten synnytys sujuu, mitä jos vauva syntyy ennen aikojaan, kuinka kauan voin olla kotona vauvan kanssa ja jäisikö T jossain vaiheessa kotiin, miten meidän parisuhteen käy jnejne. Kaikenlaista pyörii mielessä ja samalla pitäisi jaksaa motivoitua koulutehtäviin ja kandityöhön. Tällä hetkellä näyttää vähän siltä, että jotakin jää äippäloman ajalle. En usko, että minulla riittää aikaa tai voimia saada kaikki valmiiksi, koska toukokuussa olisi vielä jaksettava urakoida. No, katsotaan. Onneksi olen sentään ollut henkisesti tasapainoisempi viime viikot, en kilahtele enää niin paljoa.
Rakkaus pieneen masuapinaan kasvaa päivä päivältä. Lauleskelen itsekseni aika paljon ja olen alkanut jutustella masulle, varsinkin yksin ollessa. Masu saa päivän aikana paljon silittelyjä. Olen T:tä yrittänyt kannustaa myös silittelemään ja juttelemaan, koska ipana kuulee jo ulkopuoliset äänet kohtuun ja aistii myös kosketusta. Silmäilin tänään jääkaappia ja mietin, mikä painaisi vauvan verran eli n. 300g 😀 On niin kovin vaikea kuvitella rääpäleen kokoa tällä hetkellä. Perä-päämitta on eri lähteiden mukaan jotakin 15 sentin tietämissä, kokonaispituus peräti 25 senttiä. Hurjaa, ja ei ole ihme, kun välillä tuntuu, ettei vatsan seinämät riitä toisen kärrynpyörille.
Ensi viikolla olisi se jännittävä rakenneultra. Minä olen ilmoittanut, että haluan sukupuolen tietää, jos ipana haaroväliään suostuu vilauttamaan. T ei ole vielä päättänyt haluaako tietää sukupuolen, joten mahdollisesti joudun tulevat vaateostokset visusti piilottamaan. Ja koska muutamalla kaverille olen blogista kertonut, aion asian salata myös täällä 🙂 Helmikuun ensimmäisellä viikolla on sitten seuraava ultra sekä sokerirasitustesti, yöks. Mutta sitten on jo 23 viikkoa täynnä ja voi tehdä hakemuksen Kelalle. Helmikuussa otetaan myös vakuutus lapselle, ei vain vielä tiedetä mistä firmasta.
Yritän olla jatkossa taas hiukan aktiivisempi kirjoittelun suhteen. Inhottaa itseänikin, kun haluaisin kirjoittaa kaikenlaista, mutta tuntuu, ettei vain ehdi tai jaksa. Tai vaikka jaksaisi ja ehtisi, niin ei malta paneutua miettimään mitä ja miten kirjoittaisi. Jos kirjoittaisi useammin, postaukset saattaisivat olla lyhyempiäkin.
Taidetaan tästä pikkuhiljaa siirtyä rääpäleen kanssa unille, koska huomenaamulla herätyskello soi 5.15.
Mukavaa tulevaa viikonloppua kaikille!
pinklady & Rääpäle 20+0 *PumPamPOKS*