Viikonloppuni alkoi perjantaina läksiäisillä. Harjoittelujakso päiväkodissa päättyi ja ryhmä järjesti minulle läksiäiset. Lapset olivat sanoneet minusta paljon ihania asioita, piirustuksissa minulla oli kirkkaankeltaiset hiukset, pinkit silmälasit ja sateenkaaren väriset vaatteet: he näkivät minut juuri sellaisena kuin toivoinkin. Itku tuli heti, kun erehdyin aukaisemaan ”kortin”, johon kaikki 20 lasta olivat piirtäneet kuvan minusta. Sain koottua itseni hetkeksi, mutta kun tuli minun vuoroni antaa oma korttini ja sanoa kiitos, ei kyynelille meinannut tulla loppua.
Kuusi viikkoa on todella lyhyt aika ja se kului vielä nopeammin, mutta ehdin saada mukaani hurjan määrän ihania muistoja ja hyviä kokemuksia sekä oppia paljon itsestäni lastentarhanopettajana. Aiemmin viikolla ohjaajan kanssa pidetty palautekeskustelu sekä koko harjoittelu itsessään on edelleen hurjasti vahvistanut omaa osaamista. Valmistumista ja työelämää odotan luottavaisena, minä osaan ja minä tiedän. En tietenkään kaikkea, enkä ikinä tulekaan osaamaan kaikkea, mutta tarpeeksi, että uskallan tehdä omia päätöksiä ja myös seisoa niiden takana. Koen olevani niin valmis työelämään kuin vain opintojeni loppusuoralla voin olla. Vielä on talvi aikaa kerätä tietoa ja pohtia omia ajatuksia lapsesta, kasvatuksesta, opettamisesta ja oppimisesta, elämästä ja ihmisestä yleensä sekä itsestäni tottakai. Sivuaine ja kandin tutkielma varmasti tuottavat paljon uusia ajatuksia ja uskon, että keväällä tutkintotodistus kädessä (ja toivottavasti maha pystyssä/vauva sylissä) olen vieläkin valmiimpi. Syvennetään niitä ajatuksia ja mielipiteitä sitten kotona oman koekappaleen kanssa 🙂
Viikonloppuun mahtui toinenkin eron hetki.
Nite Train, Lappeenranta. 12.11.2005
Loput kuvat otettu Joensuu Areenalla 19.10.2013.
Minun ja PMMP:n matka on kestänyt noin kahdeksan vuotta. Miltei päivälleen kahdeksan vuotta sitten näin PMMP:n ensimmäisen kerran livenä. Vaikka bändi oli ollut kasassa jo pari vuotta, vasta keväällä 2005 julkaistu Kovemmat kädet- albumi sai minut kiinnostumaan.
Niin sitten syksyllä, kun ystäväporukkamme oli kokonaisuudessaan ylittänyt maagisen 18 vuoden iän, lähdimme porukalla keikalle. Keikka oli Lappeenrannassa Nite Train- baarissa.Koska ilta oli aika kostea, muistan keikasta vain sen mahtavan fiiliksen! Loistavia biisejä ja aivan mieletön meno! Sen jälkeen olen hankkinut kaikki bändin levyt ja käynyt monella keikalla.
Lauantaina matkasimme kahden kaverini kanssa Joensuuhun. Kahdeksan vuoden yhteinen matka huipentuisi klo 22.00. Odotin keikkaa innolla, jännityksellä ja haikeudella. Mitä biisejä PMMP soittaisi ja millaisina versioina, mitä Paulalla ja Miralla olisi päällä, millainen show olisi? Entäs jos pettyisin, jos keikka ei olisikaan hyvä?
Mutta ilta oli huikea. Kaikkia lempparibiisejäni en kuullut, mutta monta kuitenkin. Ensimmäinen itku tuli Joutsenissa, sen jälkeen vielä pari kertaa keikan aikana ja vielä kerran, kun viimeiset confettisuikaleet leijailivat ilmassa keikan loputtua.
Tunne oli samanlainen kuin Stellan keikalla kesällä: siinä se nyt oli. Ei ehkä ikinä enää. Uskomaton fiilis. Onnellinen, surullinen, haikea, rakastunut, ehkä vähän vihainenkin. Ajelimme keikan jälkeen kotiin eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, vaikka kotiovelle pääsin vasta 02.30.
Uskon, että PMMP palaa vielä. Ja vaikkei palaisikaan, musiikki kyllä säilyy. Minun ja PMMP:n matka ei suinkaan pääty, vaan jatkuu vielä vuosia.
